Siis kuule, Tiina oli taas keittiössä, kuivasi astioita ja kuunteli, kun Antti jotain selitti selkä tiinalle päin. Hän ei edes vilkaissut, vaan tuijotti hämärtyvää pihamaata ikkunasta.
Kuule, kolmaskymmenes ensimmäinen päivä, äiti ja sisko tulee kylään. Tässä menyy, mars kokkaamaan, Antti tokaisi ilman että irrotti katsetta puhelimestaan. Kaksoset ei enää syö kalaa, muista, ja ilman majoneesia, äidin mukaan se on raskasta.
Tiina laski lautasen. Kääntyi.
Mutta hei, sehän on sun juhlapäivä, Antti.
No just siksi, haluan että kaikki on kunnolla.
Missä minä sitten olen?
Antti katsoi hakevasti.
Sinä? Keittiössä, kuten aina. Niinku…?
Tiina ei sanonut mitään. Viisitoista vuotta hän oli ollut hiljaa joka kerran kun Satu-täti saapui ohjeineen, kun sisko Outi löhösi sohvalla ja Tiina tiskasi astioita Outin huutavien kaksosten jäljiltä. Viisitoista kertaa hän oli ollut näkymätön toisten juhlapäivinä.
Ei mitään, Tiina sanoi ja poistui keittiöstä.
Seuraavana aamuna, kahdeskymmenesyhdeksäs päivä, Tiina soitti äidilleen.
Äiti, olisiko ok, jos minä ja Eino tullaan teille?
Tottakai. Entä Antti?
Antti jää tänne. Sillä on vieraita.
Hetki hiljaisuutta.
Tiina…
Kaikki ihan hyvin.
Hän pakkasi laukun nopeasti: farkut, kaksi villapaitaa, paperit. Poika astui huoneesta ja katseli kassia.
Lähetäänkö?
Lähetään.
Poika nyökkäsi. Kolmentoista ikäisenä hän ymmärsi jo enemmän kuin oma isä viisitoista vuoden aikana.
Antti palasi kotiin puoli seitsemän aikaan. Marssi keittiöön säilytyskaapille tyhjää. Kääntyi.
Tiina!
Hiljaisuus.
Kiersi asunnon läpi, ketään ei löytynyt. Pöydällä oli paperilappu.
Antti. Ostoslista kylmäkaapissa. Me ollaan Einon kanssa mun vanhemmilla. Kokkaat itse. Onnea juhlaan. Avaimet on Liisa-naapurilla.
Antti luki sen kolme kertaa. Soitti, ei vastattu. Viesti jäi vaille vastausta. Katsoi listaakin: kanaa, perunaa, silakkaa, kurkkua. Nyt hän tajusi, ettei tiedä mitä niistä tekee.
Kolmaskymmenes päivä, Antti nousi ennen kukon laulua ja yritti kokkailla. Lounasaikaan keittiö oli kuin pommin jäljiltä: sipulin kuoria, öljyläikkiä, kana palanut. Peruna muusina, silakka liukui käsistä.
Puhelin alkoi väristä. Äiti.
Antti, me tullaan huomenna yhdeltätoista. Tiina varmaan tehnyt kaiken valmiiksi?
Äiti, Tiina ei ole täällä.
Eikä ole!?
Lähti omille vanhemmilleen.
Hiljaisuus. Sitten ääni alkoi kiristyä.
Siis miten niin lähti? Sinun juhlapäivänä? Onko hän ihan…
Mä kokkaan itse.
Sinä?! Antti, tämähän on huumoria!
En tiiä, äiti.
No, hei, me tullaan ja katsotaan. Outi auttaa.
Antti katseli kaaosta ympärillään. Sisällä kiristi, epämiellyttävästi.
Kolmaskymmenesensimmäinen päivä, kaksitoista, Satu-täti tuli isot ostoskassit mukanaan. Mukana Outi ja kaksi elämää pursuilevaa poikaa.
No, anna tulla, mitä oot laittanut, äiti asteli keittiöön, tarkisti pöydän. Ja siinäkö kaikki?
Kolme lautasta: makkaraa, kurkkua ja tuntematonta mössöä.
Antti, ihan oikeasti? Outi irvisteli. Me on ajettu koko yö tätä varten?
Yritin, hän vastasi hiljaa.
Satu-täti avasi jääkaapin.
Täällä on tyhjää! Ei lihaa, eikä kalaa. Antti, miksi kutsuit meidät jos et osaa isännöidä?
En kutsunut. Sä sanoit, että tulet.
No jopas! Äiti rasitteena, niin vai?
Kaksoset jo kaahasi ympäri asuntoa, yksi kaatoi tuolin, toinen kaatoi jotain sohvalle. Outi ei edes kääntynyt.
Outi, rauhoita niitä, pyysi Antti.
Ne on lapsia, pitää antaa vähän liikkua. Eikö lasten kanssa pärjää?
Jokin Antin sisällä napsahti. Hän muisti, miten viisitoista vuotta Tiina oli siivonnut kaksosten perässä, laittanut ruokaa, järjestänyt, hymyillyt väkisin. Kukaan, ei kukaan! ei kiittänyt.
Äiti, Outi, mä en pysty. Antti istahti jakkaralle. En osaa kokata. Väsyttää. Tilataan ruokaa tai menkää ravintolaan.
Ravintolaan?! Satu-täti huitoi käsillä.
Juhlapäivänä? Antti, tämä on kaikki Tiinan syytä. Hän on tehnyt susta pehmeän.
Tiina on painanut päälle viisitoista vuotta teidän vuoksi! ääni särisi. Oletteko koskaan auttaneet häntä? Kiittäneet?
Me ollaan vieraita!
Ette ole. Olette loisia.
Satu-täti kalpeni. Riuhtaisi kassia.
Outi, kerää pojat. Lähdetään. Antti jääköön rakkaan vaimonsa kanssa. Minä en astu tähän taloon enää!
Outi katsoi Anttia kuin myrkkyä olisi niellyt.
Tuu katumaan tätä, Antti.
Ovi paukahti. Antti jäi yksin keittiöön. Katseli makkaraa ja tajusi: eivät edes onnitelleet. Tulivat syömään, lähtivät kun ruoka ei kelvannut.
Hän hyppäsi autoon puoli seitsemän aikaan ja ajoi maalle. Tiinan vanhemmat asuivat vanhassa talossa, vinossa aidassa. Antti pysähtyi portille, näki valot ikkunassa. Astui ulos, koputti.
Tiinan avasi oven. Hiukset vapaana, vanha villapaita. Ei meikkiä. Antti muisti, miltä Tiina näyttää oikeasti.
Moi.
Moi.
Voinko tulla sisään?
Tiina katsoi pitkään, nyökkäsi sitten. Antti riisui kengät, astui peremmälle. Eino istui sohvalla tabletin kanssa, keittiössä Tiinan äiti pilkkoi salaattia.
Tervetuloa, Antti, äiti ei hymyillyt. Teetä?
Ei tarvitse, kiitos.
Tiina istui ikkunalaudalle, polvet sylissä.
Ne lähti?
Lähti. Tappelivat ja lähtivät.
Ei onnitteluja?
Ei.
Hetki hiljaa. Tiina katseli ikkunasta, missä lumi pyörteili.
Tiina, anteeksi.
Hän ei vastannut.
Tajusin vasta itse. Ajattelin, että perhe on perhe, niin kuuluu kai olla. Mutta sinä olit oikeassa. Ne ei tarvinneet mua. Ne tarvi sun pöydän ja sun kädet.
Ei mun käsiä. Mun hiljaisuutta, Tiina vastasi. Ne tottui siihen että mä vaan kärsin. Niin sinäkin.
Oon idiootti.
Nytkö tajusit?
Antti istui viereen, varoen.
Voinko jäädä? Uuteen vuoteen asti?
Tiina katsoi tutkivasti.
Voit. Mutta huomenna kuorit perunat ja tiskaat itse.
Sovittu.
Kuukauden päästä Satu-täti soitti ja sanoi kaipaavansa viikonlopuksi kylään. Antti vastasi rauhallisesti:
Äiti, me lähdetään mökille. Jos haluat tulla, avaimet on Liisa-naapurilla. Kokkaat ja siivoat itse.
Mikä juttu tämä nyt on?!
Uudet säännöt, äiti.
Tuutti jäi soimaan. Antti hymähti. Tiina, joka istui vieressä, kohotti kulmia.
Mitä luulet, meneekö perille?
Jos ei, niin se on hänen ongelmansa.
Satu-täti ei enää soittanut vaatimuksia. Hän tajusi: aika on muuttunut. Kyllä voi määräillä ja pyytää palvelua, mutta vain niin kauan kun joku suostuu kiltisti. Kun hiljaisuus loppuu loppuu myös valta.
Tiina ei muuttunut sankariksi. Hän vain lopetti kärsimisen. Ja se riitti muuttamaan kaiken.
