Minulla on kaksi lasta. Heillä on eri isät. Ensimmäinen lapseni on tytär, jonka nimi on Inkeri hän on nyt 16-vuotias. Inkerin isä maksaa elatusmaksut ja pitää tiiviisti yhteyttä tyttäreensä. Vaikka ensimmäinen aviomieheni on jo naimisissa uudelleen ja hänellä on kaksi uutta lasta, hän ei koskaan unohda yhteistä tytärtämme.
Poikani, taas, on vähemmän onnekas. Kaksi vuotta sitten toinen mieheni sairastui äkillisesti ja kuoli kolme päivää myöhemmin sairaalassa. Ajan kuluminen ei tee surua helpommaksi yhä usein kuvittelen, että hän astuu ovesta sisään, hymyilee minulle ja toivottaa hyvää huomenta. Silloin itkettää, eikä päivästä meinaa tulla mitään.
Tämän jälkeen yhteys entisen mieheni äitiin, Liisaan, on ollut tärkeä. Hänenkin surunsa oli suurta, sillä mieheni oli hänen ainut poikansa. Yhteisen menetyksemme myötä pidimme yhtä, soitimme usein ja vierailimme toistemme luona. Puheissa palasimme jatkuvasti muistoihin.
Jossain vaiheessa harkitsimme jopa samaan asuntoon muuttamista, mutta Liisa muutti mielensä. Niinpä vuodet vierähtivät nyt niitä on jo seitsemän. Meillä on aina ollut lämmin suhde, voisi sanoa että olimme ystäviä.
Muistan kun olin raskaana Liisa mainitsi DNA-testistä. Hän oli nähnyt televisiouutisen miehestä, joka oli kasvattanut vieraan lapsen. Sanoin heti, että se oli typerä ajatus.
Jos mies epäilee lapsen isyyttä, hän tuskin huolehtii siitä ja on vain sunnuntai-isä!
Liisa vakuutti, että oli varma raskaudestani hänen poikansa kanssa. Pelkäsin silti, että hän haluaisi myöhemmin testin mutta Liisa ei puhunut asiasta enää.
Tänä kesänä Liisan terveys romahti, ja päätimme että hänen pitäisi muuttaa lähemmäs minua. Etsimme välittäjän, tarkoituksena ostaa hänelle uusi asunto. Mutta Liisa joutui sairaalaan, ja jouduin hakemaan hänen miehensä kuolintodistuksen välittäjää varten. Liisa ei pystynyt, joten menin hänen asunnolleen.
Selaillessani papereita löysin yllättäen toisen dokumentin. Se oli isyystestitulos. Kävi ilmi, että kun poikani oli vain kahden kuukauden ikäinen, Liisa teetti testin, joka vahvisti isyyden.
Olin järkyttynyt Liisa ei ollut koskaan luottanut minuun täysin! Kerroin asiasta hänelle suoraan. Nyt hän pyytää anteeksi ja sanoo katuvansa tyhmyyttään. Silti tunnen oloni petetyksi. Hän ei koskaan kertonut, vaan vaikeneminen kesti vuosia.
Tuntuu, etten halua enää auttaa Liisaa. Mutta ymmärrän, ettei hänellä ole ketään muuta. En halua riistää poikani yhteyttä hänen mummoonsa, joten jatkan auttamista vaikka entinen lämpö ja luottamus ei palaa.
Ehkä tärkein oppi tästä on, että luottamuksen rakentaminen vaatii avoimuutta mutta vaikeneminen voi jättää murtumia, joita aika ei täysin korjaa. Silti ihmisillä on oikeus toiseen mahdollisuuteen, jos he aidosti katuvat.
