Kuusi kuukautta sitten, perheessämme tapahtui suuri suru: isäni kuoli.
Jonkin ajan kuluttua hautajaisten jälkeen, isäni veli, setä Aapo, saapui kylään. Hän kävi meillä todella harvoin, lähes ei koskaan. Heillä oli vain vähän yhteyksiä ja yhteistä, vaikka eivät koskaan varsinaisesti riidelleet. Välimatka heidän välillään tuntui kuin musta järvi, syvä ja kylmä. Molemmat elivät omissa maailmoissaan.
Miten matkasi meni? kysyin. Ja miksi puhuttelet minua sinä-muodossa? Koska olen lempisetäsi! setä Aapo vastasi hymyillen lempeästi, kuin olisi todella se lempisetäni.
Setä ei ollut ilmoittanut tulostaan ja meillä leipä oli jäähtynyt pöydälle. Emme olleet jutelleet hänen kanssaan lainkaan siitä asti kun isä haudattiin. Puhelin pysyi vaiti, ja sitten hän vain ilmestyi ovellemme. Kaikki tuntui yhtäkkiseltä, vähän kuin unessa.
Teekupit höyrysivät pöydällä, kun setä Aapo tokaisi: Miten jaamme perinnön? Me kolme? Eikö ketään muuta? Minkä perinnön? äitini sanoi kummastuneena, kuin olisi juuri herännyt unen keskeltä.
Totta kai, perintö oli olemassa. Meillä oli kaunis Helsingin keskustan asunto, iso mökki järven rannalla ja kaksi autoa, joista toinen kirjaimellisesti kulki kuin unessa, kolmessa minuutissa Raumalle. Äitini yritti taivutella minua myymään mökin ja ostamaan itselleni uuden asunnon Tampereelle, missä opiskelin, mutta päätimme olla kiirehtimättä.
Minkä perinnön? No, sen omaisuuden, jonka veljeni jätti minulle! setä sanoi. Sinä tiedät, että jos Martta ja minä emme olisi mukana, olisit saanut kaiken. Joten teillä ei ole oikeutta mihinkään! Mutta olen hänen veljensä! Minulla on oikeus! Ei sinulla ole! Laki on meidän puolellamme! Ja jos se ei ole oikein?
Setä Aapo oli nokkela: kyllä hän tiesi, ettei lain mukaan hänellä ollut mitään oikeutta perintöön, mutta halusi silti painostaa meidän omatuntoamme. Mutta unessa logiikka on kuin sumua, eikä hänen sanoissaan ollut meille järkeä. Isäni ja Aapo eivät olleet koskaan läheisiä setä ei kuulunut meidän elämään eikä myöskään talon perään.
Kun isäni sairastui, hän kertoi heti, että kaikki tulisi äidille ja minulle. Hän ei aikonut jakaa mitään, edes uneksissa, muiden kanssa.
Ja oma omatuntosi Aapo, sekin pysyy puhtaana, sillä et ollut koskaan lähellä veljeäsi! Totta! Tämä tuntuu huonolta elokuvalta! Mies menee naimisiin ja vaimo vie kaiken, vanhemmat, veljet, siskot, serkut kukaan ei saa mitään!
Setä alkoi painostaa, surullisin ilmein, kuin pieni lintu joka eksyi metsään. Hän yritti saada meidät suostumaan jakoon me kolme. Hyvästi! Tästä ei keskustella enempää, äiti sanoi ja nousi pöydästä.
Kun setä lähti, me suljimme mökin oven ja menimme Helsingin asuntoomme. Tuntui kuin unessa: tiesimme, ettei setä päästäisi meitä helpolla. Oli paljon jaettavaa kolmasosa mökistä, kolmasosa ihanasta asunnosta Aleksanterinkadulla ja kolmasosa kahdesta autosta. Se oli melkoinen kasa euroja, painavana kuin vanha talvivilla.
Setä antoi meille haasteen. Hän toivoi voittavansa. Mutta laki on kuin luminen tie se on meidän puolellamme. Mitä hän siis yrittää saavuttaa?
