Poikani meni naimisiin vasta kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä. Nykyään se ei tunnu mitenkään erikoiselta, mutta aiemmin sitä pidettiin jo myöhäisenä. Hän meni naimisiin, kun hänen tyttöystävänsä jäi raskaaksi. Olimme onnellisia, sillä saimme ensimmäisen lapsenlapsen, tyttövauvan. Onni täytti kodin, ilo oli aitoa eikä sitä voinut peittää.
Miniä ei ole yhtään huono päinvastoin, hän on hyvä emäntä. Koti on aina siisti, hän on nuori ja sievä, ja osaa neuloa. Se yllätti minut, koska en itse ole pitänyt koskaan puikkoja kädessäni. Kaiken kaikkiaan hän on mukava nuori nainen, luonteeltaan tasainen, eikä pojallani ole aihetta olla onneton. Toivon vain, että heillä menee hyvin.
Kun tyttäreni täytti kolme, he ilmoittivat, että toinen lapsi oli tulossa. Syntyi sitten poika. He alkoivat remonttihommiin vanhassa talossani, joka oli jäänyt minulle mummoltani. Hyvä niin, olimme kaikki mielissämme. Eikä ehtinyt kulua kolmea vuotta, kun miniä kertoi kolmannesta raskaudesta. Ja parin vuoden päästä taas, uusi raskaus.
Elän palkasta palkkaan, poikani auttaa miten voi ja osaa järjestellä ja korjata melkein mitä vain itse. Kaikki rakentaminen on hänen käsialaansa. Mutta hän on vain tavallinen kuljettaja miksi kolmas lapsi? Hän ei ehdi juuri kotiin, sillä tekee kaiken vapaa-aikansa töitä lisätienestin toivossa.
Juuri ennen joulua miniä toi minulle listan asioista, joita lapset tarvitsivat. Kuvittelin, että siellä olisi makeisia ja leluja, mutta ei pelkästään tarpeellisia tavaroita: hierontaöljyä, sukkia, sukkahousuja, ihan kaikkea sellaista, mitä mainoksista ei löydä.
Kysyin pojaltani, missä he aikovat synnyttää neljännen lapsen, mutta hän vain väisteli vastausta.
Olen kuitenkin kasvattanut vastuullisen ja työteliään pojan, joka ei pelkää tarttua mihinkään hommaan. Hänen vaimonsa on kohta kolmekymmentäviisi eikä ole vielä ollut töissä missään, ei yhtään työkokemusta. Ehkä neljänkymmenen iässä tulee jo viides lapsi en tiedä, en kuitenkaan ihmettelisi. Minäkään en jaksa ikuisesti, jonain päivänä olen liian vanha auttamaan. Miniän äiti on kuollut, muitakaan auttajia ei ole, eikä perheellä ole enää kuin minut apunaan. Onneksi sentään talon remontti saatiin lopulta valmiiksi. Silti siellä ovat kaikki ahtaasti neljän lapsen kanssa kaukana omasta rauhasta.
Sanoin hänelle suoraan: Entä kun tuet loppuvat mitä aiot tehdä? Mistä löydät töitä nelikymppisenä, kun et ole ollut päivääkään palkkatöissä? Hän vain vastasi, että eiköhän asiat järjesty. Mutta entä jos, Luoja paratkoon, pojalleni käy jotakin? Miten minä yksin kykenen auttamaan tätä lapsilaumaa?
Minulla on toinenkin poika. Hän moittii minua siitä, etten ehdi käydä hänen luonaan lapsenlastani katsomassa, kun koko ajan kuluu auttaessa esikoiseni perhettä.
