Hän kumartui vanhan suomenpaimenen puoleen. Koira katsoi mieheen silmät täynnä pitkää pettymystä ja käänsi päänsä pois. Toivo oli sammunut jo aikaa sitten koira oli nähnyt ihmisiä liian monen vuoden ajan
Naapurustossa sakkia kutsuttiin vain koiraporukaksi. Yksi alueen asukkaista kuitenkin aina korjasi muita: “Ei se mikään jengi ole. Ne on viisi koiraa, jotka pysyvät yhdessä selviytyäkseen.”
Päällikkönä oli harmaantunut paimenkoira selvästi joskus perheenjäsen, mutta jäänyt matkasta, kun entiset omistajat olivat lähteneet ilman vilkaisuakaan taakse. Tämä paimen piti ryhmän kasassa, suojeli, neuvoi ja huolehti, ettei porukka hajonnut tuon tuulisen Helsingin lähiön kadulla.
Mies toi niille ruokaa joka päivä. Aamuisin töihin mennessä, iltaisin palatessaan kotiin. Joka kerta hänen ilmestyessään viisi häntää vispasi kuin rantaleijat: toinen kiemuralla, toinen alas luimistuneena, kolmas vain rajusti pyörien. Se riemu, mikä niistä paistoi, puristi jokaisen ohikulkijan sydämen kasaan. Koira hyppivät, kuonot nuolivat käsiä ja tassut tamppasivat maata. Katseet huokuivat kiitollisuutta, luottamusta ja pienen, sitkeän toivon ripettä.
Mihin enää toivoisi se, jonka elämä jätti penkille Elielinaukiolle? Ja silti ne uskoivat. Rakastivat. Siksi mies ei koskaan saapunut ilman makupaloja koirat odottivat. Ja aina odotus palkittiin.
Mutta sinä aamuna häntä juoksi vastaan vain neljä. Ne uikutti, vilkuili kadun päätyyn ja pyöri levottomina. Mies nappasi heti kiinni nyt ei ollut kaikki hyvin.
Syvä huokaus ja soitto töihin: “Tänään venyy, pomo, koira-asia.”
Töölönkadun päässä, siellä missä Espoon puolelle käännytään ja missä autoilijat ajavat kuin viimeistä päivää, makasi vanha paimenkoira pensaassa. Auto oli osunut. Tässä kohdassa auton ratista pidetään kiinni, mutta jalkapolkimelle ei ehditä. Tällä kertaa arpa kävi pahemmin.
Neljikko ulisi miehen jaloissa, silmissä kysymys. Toiseen he eivät enää koskaan luottaisi hän, tämä yksi mies, oli heidän maailmansa.
Mies istui ja silitti paimentytön päätä. Silmistä tihkui kyyneleitä. Koira katsoi häneen viimeistä kertaa ja käänsi pään sivuun. Toivo oli vuosia sitten sammunut. Ihmiset se osasi. Silti sitä huoletti enää vain yksi asia: mitä tapahtuu, kun se ei pidä nelikkoa koossa?
“Vai niin Sattuu varmaan?” mies mutisi ja kaivoi puhelimen taskustaan taas.
Kun hän oli saanut vapaapäivän järjestettyä, haki hän auton ja nosti koiran varovasti takapenkille. Neljä kaveria hyppelehti mukana, kiersivät käsiin ja nuolivat sormia kiitosta vai varmistusta, kukapa tietää.
Eläinlääkäri Helsingin Ruskeasuolla tutki paimentyttöä ja huokasi:
Paras olisi päästää pois. Moninkertainen murtuma, hoito maksaisi kolme tuhatta euroa, eikä ennuste ole kummoinen
Mutta mahdollisuus on? keskeytti mies.
No, aina on mahdollisuus, myönsi lääkäri, mutta kärsii kyllä. Onko järkeä?
On, mies sanoi vakaasti, minulle kyllä. Ja siten koirallekin. Ja sitä paitsi, niitä odottaa neljä koiraa. En minä niiden katsetta kestä, jos annan nyt periksi.
Lääkäri katsoi pitkään ja nyökkäsi sitten:
Aloitetaan.
Viikon päästä hän haki paimentytön kotiin. Sinä aikana neljä muuta olivat leiriytyneet hänen portailleen eivät lähteneet minnekään. Kun vanha paimen saapui takaisin, iloinen haukunta kaikui niin, että naapureitakin nauratti. Loukkaantunut koira yritti nuolla ystäviään ja hymyillä, jalka kuin kankeana, mutta silmä tuikkii vähän.
Mies nosti paimentytön olohuoneeseen. Sitten hän pitikin pienimmän pihapuheen, mitä Vallilan kortteli on kuullut: kodissa oleminen on vastuuta tämä ei ole enää katuelämää.
Koira istui rivissä, kuonot kohti miestä ja korvat höröllä. Mies pysäytti, tuijotti niitä ja virnisti:
No? Mitä odotatte? Käykää peremmälle!
Ja portti pamahti auki.
Oudon nopeasti paimen parantui. Koetti jo piipahtaa kaverien luo, ja mies sai estellä yltiöpäisiä yrityksiä. Kun luut olivat viimein kasvaneet, mies puki kaulaan erityisen pantansa kullanvärisen, pienellä kellolla.
Nyt mies lähtee töihin aiemmin. Kulkee pitkää, hiljaista katua viisi koiraa talutettavana: neljä hulvatonta, häntä kippuralla, ja yksi jykevä paimen kaulassaan kultainen kellopanta.
Ja näkisitte te, miten he nyt kulkevat! Koti on, panta on ja paimen kannattelee päätään yhtä ylpeänä kuin Suomen leijona vaakunassaan.
Te ette ehkä tiedä miltä tuntuu, kun pannassa kilisee kello mutta jokainen koira katsoo: tuossa kulkee itse kunnioitus. Siinä marssii mies, joka ei ohittanut, ja viisi koiraa, jotka eivät unohtaneet toivoa tai rakastaa, vaikka maailma petti.
He kulkevat ja iloitsevat. Mikä siinä eniten ilahduttaa, paha sanoa ehkä kaverit, ehkä aamu, ehkä se, että tässä maailmassa on vielä ripaus rakkautta jäljellä.
Katsoessa niihin silmiin tulee olo, että niin kauan kuin tätä toivoa on, mikään ei ole mennyt lopullisesti rikki.
