Aino saapui työhaastatteluun ja jähmettyi nähdessään, kuka istui johtajan huoneessa.
Kaksikymmentä vuotta Aino Miettinen pyöritti toimiston paperisotaa, vastasi puheluihin, hymyili vieraille, jotka eivät olisi sitä ansainneet, ja keitti johdolle kahvia niin huolella, että häntä kerran jo harkittiin kahvihuoneen vastaavaksi. Silti tuli YT-neuvottelut. Sellainen on elämä, ei auta.
Nyt oli taas haastattelupäivä. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen.
Aino seisoi eteisen peilin edessä ja piti vakavan puhuttelun itselleen. Puku istui. Hiuksetkin ok. Kasvot, no, kasvot kuin kasvot eihän neljääkymmentäkuutta vuotta piiloon saa, mutta kannattelee vielä. Tärkeintä: älä hermoile. Tämä on vain työ. Uusi toimisto, uusi pöytä, uudet puhelut.
Ystävä Martta oli tarjoutunut kaveriksi, ja hississä sanoi:
Pidä pää pystyssä. Ammattilainen olet. Kaksikymmentä vuotta kokemusta ei ole mikään vitsi.
Kaksikymmentä vuotta, toisti Aino. Ja silti pihalle.
Se on elämää. Saat ainakin kokemuksen.
Martta, Aino hymyili. Mene nyt omiin hommiin.
Yrityksen toimisto oli hiljaisella sivukadulla Helsingin Kampissa. Nelikerroksinen rakennus, johon oli selvästi haluttu prameutta: pylväät, lasiovet, portsari puvussa. Aino oikaisi hartioitaan, hengitti syvään, asteli sisään.
Sihteeri vastaanotossa kehotti kolmanteen kerrokseen:
Johtaja odottaa, huone kolmesataakaksi.
Kolmas kerros. Käytävä. Ovi nimikilvellä.
Aino koputti ja astui sisään.
Jäykistyi johtajan tuolissa istui Lauri.
Hänen entisensä. Juuri se, jolta Aino oli joskus nyppinyt tikun sormesta, leiponut runebergintorttuja tenttiviikolla, antanut anteeksi jotain, mitä ei olisi pitänyt. Se, jonka jälkeen kolme vuotta ei saanut kunnon unta.
He katsoivat toisiaan. Tauko kesti juuri sen verran, että usein lähtee tai jää. Ei muuta mahdollisuutta.
Tämä, Aino ajatteli tyynen hämmästyksen sävyin, on elämää huumorintajulla.
Lauri näytti hyvältä. Se se vasta tuntui epäreilulta.
Aino oli kahdeksan vuoden aikana ehtinyt mielessään maalata monenlaista kohtaamismaalausta Laurista ukko kurttuna kuin kurkku ja mahakin mukana. Että ihmisessä, joka osaa satuttaa, olisi edes jotain vanhuuden merkkejä.
Mutta ehei.
Lauri istui johtajan pöydän ääressä, hyvässä puvussa, asiallisesti leikatussa tukassa, ja ilmeessä oli itsensä kanssa tasapäästyneen ihmisen itsetuntoa. Ohimot vähän harmaat. Pöydällä läppäri, kalenteri, pieni kaktus. Kaktus, totta vie. Kuin symboli.
Aino, hän sanoi. Ei rouva Miettinen, ei päivää, vain Aino. Kuin olisivat edellisenä iltana syöneet yhdessä.
Hei Lauri, vastasi Aino.
Lauri viittasi tuoliin, Aino istui. Sijoitti käsilaukun syliin piti pitää jostain kiinni. Vaikka laukusta.
Hakemuksesi on minulla, mies osoitti pöytää. Kävin sen jo läpi.
Selvä.
Kaksikymmentä vuotta sihteerinä. Kunnioitettava kokemus.
Niin on.
Puhe oli tasaista, asiallista katse liikkui ohitse, eikä koskaan silmiin. Siten katsotaan, kun tietää liikaa ja esittää tietämätöntä.
Noniin, pelataan ammattilaisia, Aino päätteli. Mennään sitten sillä.
Kerro viimeisestä työpaikastasi, Lauri pyysi.
Siitä se sitten lähti.
Aino kertoi rauhallisesti ja täsmällisesti: vastuut, tehtävät, dokumenttivirrat, ohjelmat, alaiset. Mutta kääntöpuolella päässä kävi ihan toinen keskustelu.
Siinä istuu mies, joka sanoi sä et ymmärrä mua ja lähti Niinan matkaan talousosastolta.
Mitä ohjelmia käytit?
Aino luetteli. Kuitenkin ajatus harhaili mies, jonka takia kolme kuukautta ei tehnyt ruokaa ja seuraavat puoli vuotta ei saanut unta.
Osuiko työtehtäviisi myös neuvottelutapaamiset?
Kyllä, kun sopimusdokumentteja laadittiin ja tapaamisia organisoitiin johtoryhmätasolla.
Siinä se mies istuu. Hyvässä puvussa.
Lauri nyökkäili, piirsi muistiinpanoja tai ainakin teeskenteli. Aino seurasi kynän liikettä sivusilmällä. Mikä ironia elämä todella osaa olla sadistinen.
Ulkona oli hiljainen katu, syksyn lehdet asvaltilla, ihan tavallinen lokakuu. Mutta tässä huoneessa kahdeksan vuotta, avioeropaperit, asuntoriidat, ja ne illat kun soitettiin Martalle ja vain hiljaisuuden voimin jatkettiin.
Ja Lauri siinä, kaktuksen kanssa.
Miksi lähdit edellisestä työpaikastasi? kysyi Lauri asiallisesti.
Irtisanominen. Koko osasto lakkautettiin.
Ymmärrän. Tauko. Saitko hyvin toimeen yrityksen johtoryhmän kanssa?
Erittäin hyvin. Työhöni kuului suora yhteistyö toimitusjohtajan ja hallituksen kanssa.
Osaatko pitää asiat luottamuksellisina?
Osaan.
Lauri katsoi hetken suoraan silmiin. Aino kesti katseen, ei hymyä, ei vihamielisyyttä, vain suora vastaus.
Hyvä, Lauri sanoi, laski kynän. Voitaisiinko jatkaa keskustelua epävirallisemmin, vaikka kahvikupin ääressä?
Nyt Aino tunsi sisällään pienen jännitteen. Ei pelkoa, vaan kutinaa uuden alkuun.
Se sopii, hän vastasi neutraalisti.
Lauri nousi, meni kahvikoneelle. Selkä Ainoon. Tämä katsoi miehen niskaa, tiesi: kohta tulee jotain sanottavaa. Jotain tärkeää tai ehkä kiusallista. Jotain, jonka takia kahvi oli kutsuttu esiin.
Kone sihahti.
Näytät hyvältä, Lauri sanoi selin, yhtäkkiä sinutellen.
Aino ei sanonut mitään.
Hän laski kupin eteen, palasi tuolilleen.
Ihan oikeasti.
Aino katsoi kahvia, sitten Lauria.
Kiitos, hän sanoi tasaisesti.
Lauri vaikeni hetken.
Aino, haluan sanoa jotain en johtajana, vaan ihmisenä, joka tuntee sinut.
No tämähän alkaa kiinnostaa, Aino mietti. Jännitti kuin lentokoneessa, kun kapteeni ilmestyy yleisön eteen. Nyt tulee jotain tärkeää, vaikkei välttämätöntä.
Olen oikeasti iloinen, että tulit juuri tänne, Lauri sanoi.
Sattumaa, totesi Aino.
Ehkä, mies hymyili hieman. Mutta silti iloitsen. Tarvitsen ammattilaisen, ja sinä olet juuri sitä.
Selvä.
Silti haluaisin pieni tauko , että olemme alusta asti samalla viivalla. Että vanhat asiat jäävät taakse. Ihan uusi alku, niin sanoakseni.
Siinä se.
Aino laski kuppinsa.
Uusi alku. Näinkö se määritellään? Kahdeksan vuotta ja uusi alku. Asuntoriidat, syömättömät kuukaudet, yöunettomuus kaikki uusi alku?
Hän mietti hetken, katsoi Lauria, kuin jotain, jonka arvoa todella punnitaan.
Lauri, Aino kysyi. Haluatko sinä palkata minut vain, jos unohdan kaiken, mitä oli ennen?
Miehen kulma värähti.
Haluan uuden alun. Eivät ne ole sama asia.
Kyllä on, Aino sanoi.
Hiljaisuus. Kaktus törrötti pöydällä.
Näetkös, Aino jatkoi, en halua nostella vanhoja asioita. Ei ole halua tai aikaa. En myöskään aio teeskennellä, ettei mitään olisi ollut. Koska oli. Se oli minun elämäni, ei sivu, jonka joku kääntää.
Lauri katseli. Hiljaa.
Olen tullut työhaastatteluun, Aino sanoi. En muistelemaan menneitä. Jos etsit kokenutta hallinnon esihenkilöä, olen valmis keskustelemaan. Jos taas henkilöä, joka leikkii kuin kahdeksan vuotta sitten ei olisi tapahtunut mitään se en ole minä.
Hän otti kahvikupin. Maistoi. Kahvi oli hyvää. Sen hän totesi kanssaan oudon ulkopuolisella ilolla.
Lauri oli vaiti. Katsoi Ainoa ilmeellä, jota nainen hetken etsi. Siinä oli kunnioitusta.
Olet muuttunut, Lauri sanoi.
Niin, Aino myönsi. Kahdeksan vuotta muuttaa.
Lauri nousi, meni ikkunalle, jäi hetkeksi seisomaan. Sitten kääntyi.
Aino, ääni oli pehmeä. Tiedän, että olin väärässä. Silloin. Tämä ei ole mikään uusi alku. Olit oikeassa. Menneet ovat olemassa, tein väärin.
Aino katsoi.
Sitä hän ei ollut uskonut kuulevansa. Ei ollenkaan.
Kahdeksan vuoden aikana hän oli kelannut kohtaamista läpi kymmeniä kertoja. Lauri on vihainen. Unohtaa. On ylimielinen. Mutta että Lauri vain sanoisi: Tein väärin sitä ei mielessä ollut ollut.
Kiitos, että sanoit, Aino sanoi hiljaa. Vaikka myöhään se nyt on.
Niin. Mies nyökkäsi. Myöhään.
Hetkeksi hiljaisuus ei ollut enää jännittynyt. Vain hiljainen sellainen, kun kaikki on sanottu, eikä enää tarvitse.
Työstä, Lauri jatkoi. Haluan tarjota sinulle hallinto-osaston johtajan paikkaa. Korkeampi kuin sihteerin. Hyvät ehdot. Päätös on sinun.
Aino mietti.
Mietin asiaa, hän sanoi.
Hyvä.
Hän nousi, otti laukkunsa. Lauri nousi myös, inhimillisesti, ilman pomoeleitä.
Aino, Lauri sanoi, kun nainen jo kulki ovelle.
Hän kääntyi.
Kiitos, ettet lähtenyt heti, kun näit minut.
Aino mietti hetken.
Enpä minäkään uskonut jääväni, hän sanoi rehellisesti.
Käytävällä Aino pysähtyi.
Seisoi hetken oven nimikyltin takana.
Kadulla Martta odotti, kahvimuki automaatista kädessä. Kun näki Ainon, hän osasi lukea ilmettä ja kysyi heti:
No?
Tarjosivat paikkaa, Aino sanoi.
Hyvää?
Kyllä. Hallinto-osaston johtaja.
Oho. Martta oli hetken hiljaa. Kuka on pomo?
Lauri.
Martta tuijotti pitkään.
Lauri?! Se sinun Laurisi?!
Se entinen, Aino tarkensi.
Entä sitten?
Sanoin, että mietin.
Aino otti mukin, maistoi. Automaatin kahvi oli huonompaa kuin ylhäällä toimistossa. Mutta jotenkin kotoisampaa.
He kävelivät hiljaista sivukatua pitkin. Lehdet rasahtelivat jaloissa, lokakuiseen tapaan. Aurinko paistoi puolivalolla ei lämmittänyt, kuului vain maisemaan.
Nyt se on minun valintani, ei hänen, Aino hymyili aavistuksen. Vain minun.
