Aino istui neuvotteluhuoneessa aivan johtajan vieressä, kuten joka arkipäivä. Hän kirjasi tarkasti jokaisen sanan, mutta vältellen paljastamasta väsymystään. Ilma oli tukahduttavan lämmin, eikä ikkunoista tullut lainkaan raikasta tuulahdusta. Päänsärky alkoi jyskyttää ohimoilla, sydän pamppailla epärytmissä. Aino yritti hengittää syvään, toivoen olon helpottuvan, mutta rintaa painoi yhä voimakkaampi ahdistus, kuin painava peitto olisi kääritty ympärille.
Yhtäkkiä huoneen seinät taipuivat, maailma sumeni. Aino tarttui pöydän reunaan pysyäkseen pystyssä ja kuiskasi anteeksipyynnön. Hän nousi varovaisesti, horjuen kohti ovea. Johtaja huudahti jotakin, mutta Aino ei enää erottanut sanoja; hänen askeleensa veivät ulos, Helsingin syysilmaan.
Raikas tuuli nipisti kasvoilla, mutta väsymys vain syveni. Aino asteli muutaman askelen, ja istuutui voimattomana Esplanadin puiston penkille. Hän sulki silmänsä hetkeksi, toivoen, että pahoinvointi hellittäisi.
Sydän hakkasi hurjana rinnassa.
Kun Aino avasi silmiään, näki edessään vanhan miehen kumartuneena hänen ylleen, käsi Aino ranteella. Mies oli ehkä seitsemänkymppinen, vaatimattomassa takissa, kuluneessa villapipossa, silmissä levollinen tarkkaavaisuus. Hän tutki Aino käden läheltä, kuin etsien jotain.
Mitä te teette? Aino kuiskasi käheästi, yrittäen vetää kätensä pois. Älkää koskeko, tämä rannekoru on mieheni lahja!
Vanhus ei riidellyt. Hän sanoi hiljaa:
Te voitte huonosti juuri tämän takia, katsokaa tarkemmin.
Aino laski katseensa massiiviseen kultakoruun, jota hän ei ollut koskaan riisunut. Samassa hänen niskaansa kipristi kylmä pelko: kulta oli mustunut paikoittain, aivan siitä missä se oli ihoa vasten. Epätasaiset tummat laikut, kuin joku olisi peittänyt korua varjolla.
Kuka te olette? Aino kuiskasi, kauhu kuristaa kurkkua.
Olen entinen kultaseppä, mies vastasi rauhallisesti. Neljäkymmentä vuotta kultaa käsitellyt. Kun näin, että voitte huonosti, sattui silmiini ranne. Tavallinen ihminen ei huomaa tuollaista.
Mitä se tarkoittaa? Aino kysyi, ääni värisi.
Siinä on talliumin jäljet, mies sanoi hiljaa. Salakavala myrkky. Sitä ei näe paljain silmin, se levitetään ohuena. Se imeytyy ihoon ja hiljaa myrkyttää ihmistä. Mutta kulta reagoi; se tummuu.
Tarkoitatteko
Vanhus nyökkäsi.
Se, joka antoi teille tämän korun, tiesi tarkalleen mitä teki. Hän halusi, että sairastutte, heikotte, ja lopulta ette enää heräisi aamulla.
Aino katsoi korua, sitten omia käsiään. Mieleen nousi miehen kuva, hänen viimeaikainen kylmyytensä, pakottava huolenpito ja sanat: “Pidä sitä, älä riisu. Se on minun lahjani.”
Nyt kaikki loksahti paikoilleen.
Vanhus irrotti varovasti korun ja kääri sen nenäliinaan.
Teidän täytyy lähteä heti hoitoon ja poliisille, hän sanoi. Älkää enää koskaan laittako tätä rannekorua päällenne.
Aino nyökkäsi hiljaa, istui penkillä kouristellen sormiaan, koko keho väristen oivalluksesta: hän oli juuri välttynyt viiltävän kohtalon porteilta kuin Helsinki olisi hengittänyt hänen kanssaan uutta elämää.
