Äiti muuttaa meille, ja sillä hyvä, sanoi mies. Mutta jo illalla hän pakkasi tavaransa.
On olemassa sellaisia miehiä, jotka tekevät päätöksiä kuin naputellen nauloja paksuun lautaan. Nopeasti, äkisti, katsomatta minne ne oikeastaan osuvat.
Veikko oli juuri tällainen.
Ei paha ihminen. Ei. Ahkera mies, luotettava, rakastaa äitiään sitä häneltä ei voi ottaa pois. Hän oli vain tottunut siihen, että jos hän jotain päättää, se myös tapahtuu. Vaimo ehkä mutisee mutta hyväksyy kuitenkin. Aina on hyväksynyt.
Aulikki niin hänen vaimonsa todella on hyväksynyt. Sellaisella kärsivällisellä hymyllä, joka tulee naisen kasvoille silloin, kun kaikki on jo kauan sitten selvää.
Eräänä iltana Veikko tuli kotiin, laittoi vedenkeittimen päälle ja lausui kuin panoisi vaatekappaleen naulakkoon:
Äiti muuttaa meille asumaan. Ja sillä hyvä.
Veikko sanoi sen arkiseen, kuivaan sävyyn. Ei kutsunut koolle yhteistä kokousta, ei esittänyt anteeksipyyntöjä. Päätös oli jo lyöty pöytään.
Aulikki seisoi hellan äärellä.
Odota… hän sanoi. Eihän me olla…
Aulikki. Veikko lausui hänen nimensä sillä äänellä, jolla asiat on muutettu puusta todeksi. Hän on yksin. Hän on jo kuusikymppinen. Se on minun velvollisuuteni.
“Velvollisuus.” Juuri se sana.
Ei: “Mitä mieltä sinä olet?” Vaan velvollisuuden paino, kuin vain häntä koskisi, ja Aulikki nyt vain seisoo siinä ohimennen.
Veikko, Aulikki aloitti varovasti, keskustellaan. Äitisi on hyvä ihminen, en kiistä. Mutta tämä on meidän asunto. Kaksi huonetta sinä ja minä.
Kaksi sohvaa, keskeytti mies. Missä tässä ongelma?
Aulikki katkaisi lieden. Hän kääntyi, katsoi miestään pitkään, sillä katseella jolla yrittää erottaa kuuleeko toinen mitään, vai onko kuulossa vain valikoiva aukko kaikkeen mikä ei mene yksiin hänen päätösten kanssa.
Sinä siis päätit jo? hän kysyi.
Päätin.
Ilman minua.
Se on minun äitini.
Niin siitä tuli selvää.
Aulikki nyökkäsi hitaasti, mietteliäänä.
Selvä, hän sanoi.
Sitten hän käveli pois huoneeseen.
Veikko jäi hetkeksi keittiöön. Sitten hänkin meni huoneeseen, mutta palasi pian. Istu alas, nouse ylös. Mies oli tehnyt suuren päätöksen, eikä tiennyt mitä tehdä sillä, että se ei tuottanut iloa kenellekään.
Aulikki istui sängyn reunalla ja katsoi ikkunasta ulos.
“Kaikki päätetty, eikä kysytty minulta mitään”, hän toisti mielessään.
Keskustelu ei onnistunut sinä iltana, eikä seuraavanakaan aamuna.
Toisena päivänä Aulikki silti yritti. Veikko selaili puhelinta sohvalla, kuten aina iltaisin, kun Aulikki tuli viereen, istui ja laittoi kädet syliinsä.
Veikko, puhutaan vakavasti.
Veikko laski puhelimen hyvä merkki, yleensä hän ei laskenut.
No, puhutaan.
Ymmärrän että huolehdit äidistäsi. Ymmärrän oikeasti. Hän on yksin, ei sillä ole helppoa. Mutta meillä on vain kaksi huonetta. Kahdellekin on joskus ahdasta. Kolmelle…
Entä sitten? kysyi Veikko.
Sitten on raskasta meille. Minulle on epämukavaa.
Sinä et pidä äidistäni?
Aulikki sulki silmänsä hetkeksi.
Se kysymys. Aina, kun nainen sanoo: “on epämukavaa”, heti kysytään: “ai, sinä et rakasta”. Miten niin ei voisi pitää ihmisestä, vaikka ei haluaisi asua hänen kanssaan samassa 40 neliön kaksiossa.
Minähän tulen toimeen äitisi kanssa normaalisti, Aulikki sanoi kestävästi. Mutta on yksi asia käydä kylässä, toinen muuttaa pysyvästi. Ne on ihan eri asioita.
Ei hän ole vieras, sanoi Veikko.
Tiedän.
Hän ei viihdy yksin.
Ymmärrän.
Mikä siinä sitten mättää?!
Aulikki katsoi pitkään. Sitten kysyi hiljaisesti:
Kuuletko sinä minua ollenkaan?
Veikko ei vastannut. Palasi puhelimensa pariin.
Juttu oli taas ohi.
Seuraavana päivänä puhelin soi. Soitto tuli Leena-Maijalta.
Hei Aulikki. Äidin ääni oli lämmin ja vähän ujosteleva. Anteeksi että soitan, mutta Veikko kertoi… Tiedän että tilanne on kiusallinen.
Ei hätää, Leena-Maija, Aulikki vastasi automaattisesti.
Kyllä tässä hätää on, anoppi sanoi lempeästi. Kuulen äänestäsi.
Aulikki jäi vaiti.
En vain oikein ymmärrä miten tämä menisi, hän tunnusti.
Minä ymmärrän oikein hyvin, sanoi Leena-Maija. Olihan minullakin anoppi aikoinaan. Silloinkin tuli vain, että “muuttaa, ja sillä hyvä”. Hän nauroi hiljaa. Kesti kolme kuukautta, sitten muutettiin erilleen, henkihieverissä.
Aulikki hymyili vaistomaisesti.
Leena-Maija, mutta Veikko on ihan ehdoton.
Veikko on Veikko, sanoi appi lempeästi. Hyvä poika. Ehkä liiankin hyvä, kun keksii jonkin reilun asian ei pysähdy. Lapsena ihan sama. Kun päätti jotain, siinä pysyi vaikka koko maailma ympärillä huutaisi toista.
Aulikki antoi olla turha selittää enempää.
Puhu hänen kanssaan vielä, Leena-Maija neuvoi. Mutta älä puhu neliöistä. Sano suoraan: “Veikko, minulle on tärkeää että kysyt ja neuvottelet minun kanssani”. Sano se niin.
Entä jos hän ei silti kuule?
Hiljaisuus.
Sitten siitä tulee jo toinen keskustelu, anoppi sanoi hiljaa. Mutta uskon että kuulee. Miehillä kestää kauan irrottautua päätösmoodista. Kuten laivat, ne eivät käänny hetkessä.
Aulikki nauroi yllättäen.
Kiitos, hän sanoi.
Eipä mitään. Ja vielä hiljempaa: En halua olla syynä teidän välille. Muista se. Sanoi Veikko mitä tahansa, minä en sitä halua.
Illalla Veikko tuli kotiin ja aisti heti: jotain on muuttunut.
Mikä on? hän kysyi.
Ei mikään.
Syötiin yhdessä. Sitten Aulikki sanoi:
Veikko, voinko sanoa yhden asian? Yhden vain, älä keskeytä.
Hän nyökkäsi.
Minulle ei ole väliä, onko kyse sinun vai minun äidistä, kaksi huonetta vai kymmenen. Minulle oli tärkeää muuta. Teit päätöksen, joka koski meitä molempia, etkä kysynyt minulta. Et vain kysynyt. Kuin en asuisi tässä ollenkaan.
Veikko avasi suunsa.
Älä keskeytä, Aulikki muistutti lempeästi.
Hän sulki suunsa.
Siinä kaikki mitä halusin sanoa.
Aulikki nousi ja alkoi tiskata.
Veikko jäi katsomaan pöytäliinaa. Pitkään. Sitten nousi, käveli parvekkeelle, palasi, tuli tiskialtaan viereen ja seisoi siinä. Otti kiinni hartioista.
No niin, Aulikki sanoi. Mennäänkö juomaan teetä.
Veikko piteli teekuppia molemmin käsin, sanoi vähän.
Soititko äidillesi siis tänään? kysyi Aulikki.
En vielä.
Hän soitti minulle.
Veikko katsoi ylös.
Mitä sanoi?
Paljonkin, vastasi Aulikki. Sinulla on viisas äiti.
Veikko nyökkäsi vähän hämillään, kuten kun joku kehuu jotakin omasta perheestä, ja samalla iloitsee ja nolostuu.
Viisas, myönsi hän.
Ulkona sumu muuttui sateeksi. He istuivat, ja tuntui kuin joku raskas olisi vihdoinkin alkanut laskeutua pois heidän yltään.
Kolmantena päivänä Veikko soitti äidilleen. Aulikki seisoi keittiöoven takana ja kuunteli.
Äiti, ala kerätä tavaroita pikkuhiljaa. Tulen viikonloppuna auttamaan, hän sanoi.
Veikko päätti puhelun, kääntyi. Näki Aulikin kasvot.
Ei, Aulikki sanoi.
Veikko irvisti.
Aulikki, en minä voi vain jättää äitiäni yksin, ymmärräthän?
En pyydä jättämään häntä yksin, Aulikki keskeytti. Pyydän että kysyt minulta. Et muuta.
Veikko nousi kulki huoneen laidasta laitaan.
Tiedätkö mitä, hän sanoi, jos sinulle on tärkeämpää mukavuus kuin äitini…
Veikko, Aulikin ääni oli hiljainen. Ei nyt.
Ei, minä sanon tämän! Veikko korotti ääntään ensimmäistä kertaa näinä päivinä. En voi valita vaimon ja äidin välillä! Ei ole normaalia että minut siihen pakotetaan!
Ei kukaan pakota, sanoi Aulikki. Sinä itse pakotat. Kun päätit ja odotat, että vain suostun.
Et siis suostu?
En.
Veikko katsoi häntä pitkään, jokin uusi ilme silmissään, jossa oli hämmennystä, loukkaantumista, kiukkua ja muuta.
No hyvä sitten, hän sanoi.
Ja meni makuuhuoneeseen.
Aulikki kuuli kun hän avasi vaatekaapin.
Mies tuli ulos kassi kädessä. Puki takin päälle.
Mä menen yöksi Timon luo, hän sanoi.
Mene vain, vastasi Aulikki.
Hän otti avaimet, pysähtyi hetkeksi.
Tajuatko, ettei tämä ole normaali tilanne?
Tiedän, sanoi Aulikki. Mutta en ymmärrä, miksi sinun tapasi olla kysymättä on sitten normaalia?
Veikko avasi suunsa mutta ei löytänyt vastausta. Hän lähti.
Ovi sulkeutui.
Aulikki palasi keittiöön.
Vedenkeitin kiehui, kun puhelin taas soi Leena-Maija.
Anteeksi Aulikki. Veikko kirjoitti, että lähti kaverilleen. Minun takiani?
Leena-Maija…
Ei tarvitse puolustaa, anoppi sanoi hiljaa. Tiedän että minun vuokseni, vaikka.
Hänen itsensä, Aulikki oikaisee. Hän päättää kaiken, kyselemättä minulta.
Hiljaa.
Oikein teit, sanoi Leena-Maija.
Mitä?
Ihan oikein. Tällä kertaa äänessä oli terävää päättäväisyyttä. Aulikki, minä en muuta teille. En ollenkaan. Päätin itse, ilman Veikkoa. Kohta täytän seitsemänkymmentä, olen kyllä pärjännyt omillani. Poikani on hyvä, mutta joskus on pysäytettävä. Sinä pysäytit. Minua hän ei olisi kuunnellut.
Aamulla Aulikki heräsi puoli kahdeksalta. Ei viestejä.
Elämä, kaikessa kummallisuudessaan, jatkui.
Veikko palasi seuraavana aamuna yhdeksän aikaan.
Soitti ovikelloa vaikka avaimet olivat taskussa. Se jo kertoi jotakin.
Aulikki avasi oven. Siinä mies seisoi kynnyksellä, vähän ryppyisenä yön jäljiltä, kassi kädessä.
Saako tulla sisään?
Tule vain, sanoi Aulikki.
Keittiöön, istui alas. Laski kädet pöydälle ja katsoi niitä.
Äiti soitti, sanoi hän.
Tiedän.
Hän sanoi, ettei muuta meille. Että se on hänen päätöksensä, eikä minun pitäisi painostaa. Veikko hiljeni. Sanoi myös, että käyttäydyn kuin pässi. Tai jotakin sinnepäin.
Leena-Maija on viisas nainen.
On. Hän nyökkäsi, täysin ilman ivaa. Aulikki, en osaa puhua tällaisista. Siinä olet varmaan huomannut.
Olen huomannut.
Ymmärsin kuitenkin. Oli väärin päättää yksin ja olettaa, että hyväksyt kaiken. Ei se ollut oikein.
Aulikki katsoi häntä.
Ei ollut, hän myönsi.
En tee enää niin, Veikko sanoi.
Aulikki kaatoi teetä, laski kupin hänen eteensä.
Siitä äidistä en ole vastaan, että hän käy kylässä. Viikonloppuina, yhdessä autellaan, se on minusta hyvä.
Ymmärrän, hän sanoi.
Veikko katsoi häntä sillä uudella ilmeellä, jonka Aulikki oli eilen huomannut.
Olet hyvä, hän sanoi hiljaa.
Tiedän, sanoi Aulikki.
Ja hymyili ensi kerran kolmeen päivään.
Ulkona paistoi suomalainen, pehmeä syksyn aurinko ei kirkas, ei lämmin, mutta juuri sellainen, jossa kaikki tuntui taas olevan vähän enemmän paikallaan.
