Mikko tuli kotiin puoli seitsemältä. Se oli hyvä merkki yleensä hän ilmestyi vasta lähempänä kahdeksaa. Marja oli juuri pesemässä viimeisiä lautasia keittiössä, kun kuuli, että eteisessä kesti epätavallisen kauan.
Marja, hän huikkasi varovasti, äänessä sellainen sävy kuin kantaisi jotakin haurasta eikä vielä tiedä minne sen laittaisi.
Marja kuivasi kätensä keittiöpyyhkeeseen ja astui katsomaan.
Eteisessä seisoi kaksi ihmistä. Mikko ilmeellä kuin olisi juuri tehnyt suuren urotyön, eikä ollut varma oliko teko hyvä vai huono. Ja hänen vierellään nainen, ehkä viisikymppinen, matkakassi olallaan ja laukku jaloissaan.
Tämä on Raija, Mikko sanoi. Mun serkku. Muistatko, olen joskus maininnut?
Marja muisti jotenkuten, hämärästi. Jotakin Mikko oli joskus heittänyt Raija jostain Joensuusta tai ehkä Lappeenrannasta. Silloin ei asia sattunut kiinnostamaan.
Hän asuu meillä pari viikkoa, Mikko jatkoi. Siellä on vähän hankala tilanne nyt.
“Pari viikkoa”, Marja toisti mielessään.
Hei, Marja, Raija sanoi ujosti, lähes kuiskaten. Anteeksi, että tulen näin. Tiedän, että tämä on ikävästi teille. Yritän olla näkymätön. Laitan ruokaa, siivoan, en varmasti häiritse.
Marja katsoi Raijaa. Sitten Mikkoa. Sitten taas naista.
No tuu nyt sisään, Marja sanoi. Mitäpä muutakaan siinä tilanteessa olisi voinut todeta. Ihminen seisoi eteisessä kassinsa kanssa. Takaisin kadulle ei voinut ajaa.
Mikon helpotus oli aivan silminnähtävä. Vähän kouraisi Marjan vatsanpohjasta näin tämä päätettiin hänen puolestaan.
Raija asettui olohuoneeseen, katseli ympärilleen rauhallisesti, ei ollut utelias. Laittoi laukkunsa nurkkaan.
Kaunis koti, Raija sanoi hiljaa. Se ei ollut imartelua. Ihan toteamus vain.
Marja tähyili sitä laukkua ja pohti, mitä “hankala tilanne” oikeastaan piti sisällään.
Koska hankala tilanne on aika laaja käsite.
Raija ei kuitenkaan ollut vaivaksi. Nousi aamulla varhain, liikkui keittiössä hiljaa kuin kissa. Join teetä ennen kuin Marja oli edes ehtinyt herätä, tiskasi kupin jäljiltään. Ei jättänyt murusia, ei vallannut kylpyhuonetta, laittoi ruokaa silloin tällöin hiljaisesti, kyselemättä, hyvä keitto jäi liedelle. Itse asiassa parempaakin kuin Marjalla itsellään.
Se vähän ärsytti.
Ei tosissaan, mutta tuntui siltä. Kun toinen käyttäytyy huonosti, on syy jutella vakavasti. Mutta kun kaikki on siistiä, rauhallista ja kohteliasta jokin silti ei tunnu oikealta. Pieni piikki lihassa, joka ei varsinaisesti satu mutta silti ärsyttää.
Viikko meni. Sitten kuukausi.
Mikko rentoutui. Oli tyytyväinen, toisteli: “No näetkö, eihän tässä mitään.” Marja nyökkäili: niin, eihän tässä mitään.
Paitsi että Raija puhui puhelimessa aina kuiskaten.
Marja huomasi tämän sattumalta. Kävellessään olohuoneen suljetun oven ohi hän kuuli kiireisen, lähes äänettömän puheen. Sanat eivät erottuneet, vain sävy: huolestunut, kiireinen, sellainen jolla ei puhuta säästä.
Marja pysähtyi hetkeksi. Ei kuunnellut, mutta jäi kumminkin miettimään.
Toinen outous oli ovikellon soidessa. Kun joku soitti posti, naapuri, verkkokaupan kuljettaja Raija pysähtyi paikoilleen ja tuijotti ovea kuin odottaisi, pelkäisikö vai toivoisiko jotakin.
Marja huomasi senkin. Mutta oli hiljaa.
Yhden kerran hän rohkaistui ja kuiskasi:
Raija, miten siellä menee? Saitko asiat järjestymään?
Kyllä se tästä, Raija sanoi. Rauhallisesti hymyili. Älä huoli. Pian lähden täältä.
“Pian.” Sekin on aika lavea juttu.
Marja katsoi naisen perään ja mietti: tässä on jotakin, mitä meille ei ole kerrottu. Mutta mitä sitten?
Vastausta ei tullut. Sitten tuli yö. Marja meni yöllä keittiöön hakemaan vettä. Olohuoneen ovi jäi raolleen, ja sieltä kuului Raijan ääni. Yö hiljaisuudessa sanat kuuluivat selkeästi.
Mä olen nyt näiden luona. Ne ei tiedä mitään.
Marja jähmettyi jääkaappia vasten pullo kädessä.
“Ne ei tiedä mitään.”
Hän seisoi kauan ja palasi sitten hiljaa sänkyyn. Katseli kattoa. Mikko nukkui vieressä rauhallisesti, kuin ihminen, jota ei vaivaa omatunnon kolahdukset eikä huono keitto.
Marja ei herättänyt häntä. Ei vielä tiennyt, mitä kysyä. Mitä he eivät tienneet? Olisi ensin pitänyt selvittää itse.
Asia paljastui lauantaina, puolenpäivän aikaan.
Ovikello soi. Ihan tavallisesti. Marja avasi.
Eteisessä seisoi vieras nainen, noin nelikymppinen, tumma villakangastakki päällä ja kansio kainalossa, hänen takanaan nuorempi mies.
Hyvää päivää. Meidän pitäisi tavata Raija Anneli Lehtinen. Tiedämme, että hän asuu täällä.
Marja tunsi kylmän viiman selkänahassaan.
Ketäs te olette? hän kysyi.
Perintätoimisto, nainen totesi tyynesti, anteeksipyytelemättä. Oli tainnut tottua tähän.
Marja katsoi naisen kansiota, miestä tämän takana ja sanaa “perintätoimisto”, joka nyt leijui heidän eteisessään kuin uusi, kutsumaton vieras.
Odottakaa hetki, sanoi Marja. Käyn kutsumassa.
Sulki oven.
Raija tuli olohuoneesta, puhelin kädessä ja kasvot sellaisena, joka on jo pitkään odottanut pahinta ja nyt se tulee.
Onko ne mulle? hiljaa.
Marja ei vastannut. Hän vain katsoi.
Marja, mä voin selittää.
Käy ensin puhumassa niille, Marja sanoi, siirtyi sivuun.
Mikko oli mökillä. Marja nappasi puhelimen.
Mikko, voitko tulla tänään jo kotiin? Meidän täytyy jutella.
Mitä on tapahtunut? Mikon ääni muuttui heti huolekkaaksi.
Ei mitään vaarallista. Mutta tule kotiin.
Oven takana oli hiljaista. Vieraat lähtivät. Raija ei näyttäytynyt.
Marja istui keittiön pöydän ääressä ja ajatteli, kuinka “hankala tilanne” on kyllä laaja käsite ja ennen kaikkea, vieras. Nyt se oli asunut heidän talossaan puolitoista kuukautta.
Ja hän, Marja, oli nyökytellyt, ymmärtänyt, sanonut: ei tässä mitään.
Ei, tässä on jotakin.
Mikko saapui kolmen tunnin päästä. Astui eteiseen, ja heti katsoi vaimoa silmistä näki, että nyt on tärkeää.
No mitä on tapahtunut? hän kysyi, ilman keveyttä äänessään.
Mennäänpä kaikki olohuoneeseen. Raija, sinäkin.
Raija istui sohvalla, rauhallisena, kasvoissa pelko jota on kantanut liian pitkään. Kädet olivat sylissä.
Mikko istui.
Selitä nyt joku, sanoi hän.
Raija, kerro Mikolle kuka tänään kävi ovella, Marja sanoi tasaisesti.
Raija katsoi pöytää. Sitten nosti katseensa.
Perintätoimisto, hän sanoi. Hiljaa. Ne oli perijöitä.
Mikko ei heti käsittänyt. Katsoi häntä kolme sekuntia, kuin sana ei olisi rekisteröity.
Perintätoimisto? Miksi?
Koska mulla on velkaa, Raija sanoi. Paljonkin. Otin lainan kaksi vuotta sitten, kuvittelin, että saan hommat paranemaan, ei onnistunut. Yritin vielä uutta lainaa pieleen meni. Jäin ilman asuntoa ja velka kasvoi.
Sitten hän jatkoi väsyneenä:
Olen piilotellut niitä.
Mikko vaikeni. Ilme oli kuin maa olisi siirtynyt jalan alta pois.
Raija, tajuatko mitä olet tehnyt?
Tiedän.
Käytit meidän osoitetta kysymättä.
Tiedän, toisti Raija.
Marja, en tiennyt, Mikko sanoi allapäin.
Tiedän ettet tiennyt, Marja vastasi.
Raija tuijotti vesilasiaan.
Raija, Marja sanoi, haluan että ymmärrät yhden asian. Auttaa voimme ehkä olisimme auttaneetkin. Mutta minä en elä omassa kodissani salaisuuksien keskellä.
Raija nosti katseensa.
Olet oikeassa. Tiedän sen. Pelkäsin vain. Ei ollut paikkaa mihin mennä. Tytär asuu perheineen pienessä kaksiossa. Ystävällä remontti. Mikko aina sanoi: tule jos on hätä. Tulin sitten.
Tulin matkalaukun ja velkojen kanssa, Marja päätti.
Mikko tuijotti lattiaan. Lopulta hän kysyi:
Raija. Kuinka paljon olet velkaa?
Paljon, hän sanoi. Kaikkiaan kahdeksansataatuhatta euroa. Korot päälle.
Mikko veti henkeä.
Kuule, hän sanoi, en voi antaa tuota summaa. Meillä ei ole.
En pyydä, Raija sanoi nopeasti. En siksi tullut. Halusin vain olla hetken rauhassa. Että ne eivät löydä, että…
Mutta nyt ne löysivät, Marja keskeytti pehmeästi. Seisovat meidän ovella.
Hiljaisuus.
Raija painoi silmät kiinni.
Ymmärrän sen.
Piilottelua ei tästä selvitä, Marja sanoi. Näissä asioissa täytyy toimia.
Mä en tiedä miten.
Minä tiedän, Marja vastasi.
Mikko katsoi vaimoaan yllättyneenä.
Kuuntele, Marja jatkoi, en ole juristi, mutta naapurillani oli sama tilanne kolme vuotta sitten. Saneerasi velkansa pitkällä ja hermoja vievällä prosessilla, mutta selvisi. Annan sinulle hänen numeronsa. Ja oletko nyt ilman työtä?
Olen, Raija sanoi hiljaa.
Tiedän pienen kaupan omistajan. Hän etsii osa-aikatyyppiä. Palkkaa ei ole paljoa, mutta se on virallinen työ, tärkeää jos asia menee oikeuteen. Ja tuossa lähellä on vuokrattu huone näin ilmoituksen viime viikolla.
Raija katsoi häntä. Jotakin suli kasvoilla, hitaasti, aivan kuin yö vaihtuu aamuun. Ei vielä valoisaa, mutta ei enää pimeintäkään.
Miksi autat minua? hän kysyi hiljaa. Kaiken tämän jälkeen?
Koska olet pulassa, Marja vastasi yksinkertaisesti. Ja koska olet Mikon serkku.
Mikko katsoi vaimoaan pitkään. Sitten totesi hiljaa:
Kiitos.
Marja lähti keittiöön laittamaan kahvia. Tällaisen keskustelun jälkeen sitä tarvittiin varmasti.
Raija muutti pois neljän päivän kuluttua.
Ei heti otti ensin yhteyttä naapuriin, tapasi hänet. Marja soitti kaupan omistajalle, joka lupasi lyhyen koeajan. Huone löytyi viiden pysäkin päästä, edullinen, omistaja vanha rauhallinen rouva, lupasi antaa olla omassa rauhassaan.
Kaikki kävi kolmessa päivässä. Neljäntenä Raija pakkasi kassinsa.
Eteisessä hän viivähti pidempään kuin vain kenkien pukemiseen olisi mennyt. Katsoi Marjaa vähän anteeksipyytävästi, sanaa hakien.
Marja, hän sanoi. En osaa kiittää…
Ei tarvitse, Marja keskeytti.
Raija otti laukun, Mikko saattoi ulos taksiin. Marja jäi eteiseen.
Kuukauden päästä Raija soitti. Lyhyesti: työpaikka löytynyt, ensimmäinen lyhennys maksettu, huone mukava, omistaja ystävällinen, leipoo pullaa sunnuntaisin.
Marja hymähti.
Mutta se oli hyvä keskustelu lyhyt, puheitta jäähyväisiä.
