Ovi
Petteri Peltola tuijotti ovea ymmällään. Miten ihmeessä hän taas oli täällä? Hän oli ilmeisesti vaipunut ajatuksiinsa ja jalat olivat tuoneet hänet automaattisesti tutun kerrostaloasunnon ovelle sen kotioven, jonka takana hän oli asunut vaimonsa kanssa melkein kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt hän seisoi siinä, hölmistyneenä tuijottaen ovea, yhtä tavallista puuverhoiltua ovea kuin joka toisessa portaassa. Ovi oli päällystetty ruskealla keinonahalla ja koristeltu messinkisillä nauloilla, timantinmuotoisesti, tietenkin niin kuin aina ennenkin.
Petteri muisti, miten viitisentoista vuotta sitten yksi nauloista oli kadonnut ja samalta kohtaa keinonahka repsotti rumasti. Hän oli silloin itse korjannut sen, mutta varanaula sattui olemaan hopeinen muiden kullanväristen seassa. Nytkin hopeinen naula tuikki siinä kuin eksynyt tähtönen kullan keskellä, muistuttaen menneistä teoista, joista tuli hyvä mieli ja vähän nolokin olo yhtä aikaa.
Petteri seisoi siinä ovella, katseli hopeista naulaa ja ei kiirehtinyt ollenkaan pois.
* * *
Petterin elämässä oli tapahtunut suuria muutoksia vuosi sitten, juuri silloin kun hän ei enää jaksanut olla muutosvastarintainen harrastelija. Töissä oli kyllä kaikki vakaata ja tylsää, koti tuntui lämpimältä suolta, johon vajosi yhä syvemmälle ja josta kaipasi pois kuin märästä villasukasta. Jotenkin elämä karkasi koko ajan ohitse, ja hän huomasi etsivänsä mitäänsanomattoman arjen keskeltä edes jotakin, mihin tarttua.
Se joku oli Sirkku Petterin nuori ja elämäniloinen sihteeri, jota ilman työpäivät olisivat olleet suorastaan piinallisia. Sirkku tuli hänen elämäänsä kuin kevätraikas rankkasade: mukana tulvi hard rock -soittolista, voimakas hajuvesi ja halpa kuohuviini. Petteri rakastui oitis eikä se ollut mitään herttaisten mökkitulitikkujen rätinää kuten nuoruuden romanssi nykyisen vaimon kanssa. Ei. Tämä oli tulipalo.
Vaimo aisti heti, että jotain oli meneillään: arki muuttui hiljaiseksi ja katseista kysyviksi. Petteri tunsi olevansa taas nuori, himoittu ja tärkeä, ja käytännössä upotti kaikki rahansa ja vapaa-aikansa Sirkkuun kotona vetäytyi puolentoista tunnin yöunille ja yöllä jääkaapin ovelle lampaanlihakotletteja hakemaan, koska Sirkku söi pelkkiä salaatinlehtiä. Arki ja juhla menivät pahasti sekaisin.
Kukaan ei tiedä, miten kauan tämä olisi jatkunut. Sirkku kyllästyi salailuun ja marssi eräänä päivänä kylmästi Petterin kotiin. Vaimo oli kotona, samoin opiskelijapoika, juuri tullut luennolta. Sirkku selosti asiansa itsevarmasti, vaimo puristi nitrotabletteja ja poika pakkasi isänsä kamat nyyttiin ja talutti rakastavaiset kadulle. Lapset ovat käytännöllisiä.
* * *
Petteri pääsi uuteen elämänvaiheeseen. Aluksi elämä oli värikästä sekasortoa: iltapukukutsuja, trendikkäitä ravintoloita, kalliita vaatekauppoja. Hän ei tajunnut milloin alkoi kyllästyä mutta pian alkoi ärsyttää. Sirkusta paljastui, että oikeassa elämässä hän oli aivan pihalla. Kokkaus ja kodin hoito eivät olleet hänen juttunsa, eikä Petteri saanut aikaan edes siedettävää teetä, vaikka miten yritti.
Hän yritti aluksi opettaa Sirkkua ajattelemaan edes kymmenen minuuttia nyrpistämättä nenäänsä, mutta luovutti nopeasti. Tyhjä katse kertoi tarpeeksi. Petteri joi iltaisin kitkerää pussiteetä haikaillen ex-vaimon hauduttamaa nokipannukahvia ja muisti kaipaavasti tämän tehdyt karjalanpaistit ja täydelliset korvapuustit. Sitä paitsi vaimon kanssa pystyi aina väittelemään puoliyöhön siitä, oliko uusin Aki Kaurismäen elokuva hyvä vai pelkkää poseerausta.
Petteri yritti kerran jopa palata ovelle ihan vain muuten vaan, ilman mitään järkevää selitystä. Oven takaa ei avattu, hän kuuli vain hiljaista nyyhkytystä. Ja taas matka johti ulos, ja hän istui pihalla katsellen pimeneviin ikkunoihin kuin Suomen syksyyn.
Aika kului. Ikäero alkoi hiertää kunnolla, väsymys ja epäonnistuminen nostivat päätään. Lopulta Petteri ja Sirkku eivät käyneet enää missään yhdessä, jakoivat yöt kahtia ja olivat hiljaisia kuin mummot raitiovaunussa. Ja sitten ihan vaistomaisesti Petteri huomasi taas seisovansa tutun oven luona.
* * *
Petteri seisoi ja tuijotti sitä hopeista, vinoon iskettyä naulaa, eikä osannut päättää, mihin suuntaan mennä. Kääntyä pois mutta minne ja kenen luo? Hän tiesi, ettei Sirkku enää välittänyt hänestä tippaakaan. Jäädä voisiko tänne enää edes palata? Voisiko saada anteeksi, voisiko paluuta edes yrittää?
Sormet koskettivat hopeista naulaa. Yhtäkkiä ovi aukesi vaivatta. Eteisestä tulvi se lämmin, kodikas tuoksu johon tuli astuttua kuin saunan lauteille. Petteri sulki silmänsä, veti hengen täyteen tutun kodin ilmaa ja avasi silmänsä juuri nähtyään vaimon, joka seisoi keittiössä, hymyillen silmäkulmat herttaisesti rypyssä. “Kotona ollaan”, ehti Petteri ajatella, astua kynnyksen yli ja sulkea oven hiljaa perässään.
