Ovi
Pekka Nurminen katsoo ovea edessään ymmällään. Miten hän on taas tämän tutun oviaukon edessä? Ajatuksiinsa vaipuneena jalat olivat tuoneet hänet vanhan asunnon ovelle, siihen samaan missä he olivat asuneet Maijan kanssa melkein kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt hän vain seisoo siinä, hätkähtäneenä tuijottaen ovea, tavallista kerrostalon ovea, juuri sellaista kuin miltei joka toisella tässä talossa.
Ovi on verhoiltu tummalla tekonahalla ja koristeltu kuparisilla niiteillä, jotka muodostavat vinoruutuja. Yksi niitti erottuu joukosta: hopeinen, eri paria muiden kanssa. Pekka muistaa, kuinka viisitoista vuotta sitten, kun yksi alkuperäisistä kiinnikkeistä katosi ja osa verhoilusta repsotti rumasti, hän itse korjasi oviverhoilun. Nyt hopeisena tähtenä niittien seassa loistaa tuo vieras niitti muiden kullankeltaisten joukossa. Pekka seisoo, tuijottaa sitä pientä hopeista pistettä eikä osaa päättää, lähteäkö pois vai ei…
* * *
Muutos Pekka Nurmisen elämässä tapahtui vuosi sitten juuri silloin kun hän oli siihen valmis. Häntä ahdisti asiallinen mutta harmaa virkansa, tukahdutti perheen arki, joka tuntui tunkkaiselta ja hiljaiselta suolta ilman värejä tai vaihtelua. Hän kaipasi jotakin eläväistä, jotakin, mikä saisi hänet tuntemaan elävänsä.
Hän haki kuin hukkuva kättä, jota voisi tarttua, päästäkseen kauemmas ankeasta arjesta kohti elävää maailmaa, juhlaa, naurua ja värejä, jossa hän tuntisi itsensä taas tärkeäksi ja vapaaksi. Sitä auttava käsi oli hänen sihteerinsä Suvi.
Nuori ja säkenöivä Suvi ilmestyi Pekan elämään tuoden mukanaan elektronista musiikkia, kalliin hajuveden tuoksua ja samppanjan maun. Mies rakastui. Hän muisteli nuoruuden rakkauttaan tulevaan vaimoonsa, ja vaikka sekin oli ollut kaunista, se tuntui nyt haalistuneelta uneen verrattuna siihen tunteiden ilotulitukseen, johon Suvi johdatti hänet.
Vaimo, aivan kuin vainunnut uhkaavan myrskyn, muuttui hiljaiseksi ja arvoitukselliseksi. Hän katsoi usein tutkaillen Pekan silmiin, ikään kuin etsien vastausta naisen iänikaiseen kysymykseen…
Suhde Suvin kanssa syveni vauhdilla, Pekka tunsi nuortuvansa ja olevansa tärkeä ja rakastettu. Hän syötti uuteen suhteeseen kaiken aikansa ja palkkansa euroissa. Silti hän ei ollut valmis jättämään vanhaa elämäänsä. Vaikka hän iltaisin palasi fine dining -illalliselta, hän etsi yöllä jääkaapista Maijan tekemiä karjalanpiirakoita.
Kuinka kauan tämä olisi kestänyt sitä ei tiedä. Mutta Suvi kyllästyi olemaan varjoissa ja tuli heidän ovelleen, puhumaan vaimon kanssa ja viemään Pekan mennessään. Kotona olivat Maija ja opiskelijaikäinen poika Joonas. He kuuntelivat hiljaa Suvin varman esityksen, ja sillä välin kun Maija yritti keräillä itseään, Joonas pakkaa isän vaatteet matkalaukkuun ja kantaa sanattomina molemmat rakastavaiset ulos ovesta…
* * *
Alkoi Pekka Nurmisen uusi elämä. Vauhdikas virta tempaisi hänet mukaansa; iltaa toisensa jälkeen vieraita, ravintoloita, gaalailtoja ja kauppakierroksia kaikki yhtä värihuuruista sumua. On vaikea sanoa milloin hän väsyi tähän elämään. Vielä vaikeampaa oli myöntää itselleen, ettei pysynyt enää kaiken mukana.
Silloin Pekka päättää ottaa etäisyyttä, jäädä yksin kotiin mukavaan nojatuoliin ja pysähtyä, miettiä kuka nyt on. Aluksi kaikki hämmensi häntä, sitten alkoi ärsyttää. Suvi, ihana paratiisilintu, ei osannut laittaa ruokaa eikä hoitaa kotia. Mutta sekin olisi ollut pientä, jos hänellä olisi ollut jotain sanottavaa: Suvi paljastui naurettavan naiiviksi, hänen maailmansa pyöri vain netissä, rahassa ja kiiltävissä käärekarkeissa. Pekka yritti aluksi opettaa hänelle edes hitusen älyllistä sisältöä, mutta huomasi pian, että jokainen ajatus tuotti Suville tuskaa. Hän luovutti.
Nyt hän joi iltaisin huonosti haudutettua teetä, jonka Suvi pani pussiin puolihuolimattomasti, ja mielessään vertasi sitä entisen vaimon taidokkaisiin teenhaudutuksiin: tuoreiden yrttien tuoksu ja pehmeä lämpö palasivat selvästi hänen mieleensä. Entä Maijan keitot, karjalanpaistit ja muikot uunissa? Mitä sitä kiertelemään, entinen vaimo oli kotitalouden mestari. Ja ne yhteiset illat, kun istuttiin sohvalla, väiteltiin kirjoista ja nähtyjen elokuvien juonista…
Kerran Pekka yritti palata kotiin. Ei lopullisesti, vaan vain käymään katsomassa. Hän ei osannut itseäänkään selittää miksi tuli myöhään omalle ovelleen. Ovi ei auennut, mutta rappukäytävässä hän kuuli oven takaa itkua, jota ei voinut unohtaa. Silloin hän kääntyi pois, istui pitkään pihalla ja katseli niitä ikkunoita, jotka ennen olivat olleet hänen kotinsa ikkunoita. Katseli, kunnes kaikki asunnon valot sammuivat.
Aika kului, ja sukupolvien kuilu näiden kahden välillä kasvoi koko ajan. Suvin lapsellisuus ärsytti Pekkaa yhä enemmän ja Suvia alkoi rasittaa Pekan loihtumattomuus. He eivät enää käyneet yhdessä missään, illat viettivät erikseen. Lopulta, jossain vaiheessa, Pekka huomaa taas seisovansa entisen kotinsa oven edessä.
* * *
Siinä hän seisoo ja katsoo hopeanväristä, hieman vinosti hakattua naulaa, jonka hän aikanaan itse siihen asensi. Ei tiedä, mitä tehdä. Kääntyäkö pois? Mutta minne, kenen luo? Hän tiesi olevansa yhdentekevä sille naiselle, jonka vuoksi joskus jätti perheensä. Jäädäkö? Sallisivatko he hänen tulla takaisin antaisivatko anteeksi, ottaisivatko enää vastaan?
Käsi hakeutuu hopeiselle niitille, Pekka koskettaa sen kylmää metallia sormenpäällä. Ovi aukeaa yllättävän helposti. Vastassa on tuttu lämmin tuoksu, kodin hento hengitys. Hän sulkee silmänsä ja vetää syvään henkeä. Kun Pekka avaa silmänsä, keittiön ovella seisoo Maija. Ryppyisiä silmäkulmia kiertää hellä hymy. “Olen kotona,” ajattelee Pekka ja astuu peremmälle, sulkien oven hiljaa perästään.
