Tämä on Ilkan lapsi…
Kaikki tapahtui ihan hiljattain minun valoisassa kerrostaloasunnossani neljännessä kerroksessa, tuolla Itä-Helsingin lähiössä. Minä, Irmeli, eläkkeellä oleva mutta edelleen töissä käyvä nainen, asun täällä yksin. Elämäni on ollut tasainen, ei suuria yllätyksiä: eläkkeen ohella osa-aikatyö yksityisellä lääkäriasemalla, viikottaiset kahvihetket ystävien kanssa, matkat lastenluo Lahteen auttamaan lastenlasten hoidossa, ja huolehtiminen vanhasta äidistä, joka asuu parin korttelin päässä.
Tämäkin päivä oli samanlainen kuin monet muut. Aamulla soitin äidille ja kysyin vointia. Vapaapäivä, sillä työvuoroni kiertävät: yksi vuorokausi töissä, kolme vapaalla. Tänään oli tarkoitus tehdä ruokaa, ottaa kassiin ruisleipää ja voita äidille ihan tavanomainen rituaali, joka välillä kyllästyttää. Mutta matka sinne on lyhyt kahden pihan läpi ei ongelmaa. Vaivalloista on kuitenkin kiivetä äidin hissittömään viidenteen kerrokseen! Lisäksi äidin valitukset kolotuksista Hän kuvailee niitä niin tarkkaan missä sattuu ja kuinka paljon, ettei niihin tarvita ratkaisua enää, diagnostiikkaa on tehty tuhannesti. Äiti muka tietää aina enemmän kuin minä, vaikka olen ollut leikkaussalin hoitajana neljäkymmentä vuotta Meilahdessa.
Mitäpä sinä tiedät, mitä veitsiä pitää ojentaa, hän aina tokaisee.
Kävin eteisessä, laitoin roskapussin oven viereen. Peilin eteen vielä viimeistelemään meikin yli kuusikymppisenä, posket ehkä hiukan veltot, mutta muuten virkeä ilme ja harmaat lyhyet hiukset, korvissa suuret hopearenkaat.
Ruisleipä äidille, voipaketti mukaan, suunnittelin rajatessani huulia, kun ovikello yhtäkkiä soi. Meillä on ovipuhelin harvoin kukaan yllättäen saapuu. Ehkä naapuri, täti Sirkka? Huulipuna kädessä avasin oven.
Oven takana seisoi nuori nainen, vaaleat hiukset poninhännällä, suora raidallinen paita, tumma huppari, farkut ja reppu selässä. Hänen sylissään ruskeaan peittoon kääritty vauva.
Katseemme kohtasivat, naisen silmissä tiukat posket ja jännittynyt ilme. Hän astui lähelle, työntäen vauvan minulle:
Tämä on teille, hän sanoi lyhyesti.
Otin pikkulapsen ihan vaistomaisesti huulipuna edelleen kädessä laskin silmät alas. Herran jestas, vauva! Kun nostin katseeni, nainen oli jo menossa portaita alas.
Tämä on Ilkan lapsi! Minun täytyy opiskella, hän sanoi portailla ja katosi. Ulko-ovi kolahti.
Vielä hetkisen seisoin käytävällä, odotin jos hän tulisi takaisin. Turhaan. Lähdin takaisin sisälle, katse roskapussissa absurdisti ajattelin: “En saa unohtaa viedä sitä, kun menen äidille.”
Mutta nyt eteisessä oli myös vieras kassi, jonka nainen oli salaa jättänyt. Vauva oli tainnutut kainalossani. Tunsin vastuun painon.
Sanottiko nainen tosiaan Ilkka? Minulla on yksi poika Leo perheineen, he asuvat Lahdessa. Itse olen Helsingissä, leski jo viisi vuotta, puolisoni oli Pentti.
Kaikki tuntui sekavalta. Vauva liikahti käsilläni. Oli pakko tarkistaa: ruskea peitto, vauva pieni, ehkä korkeintaan kuukauden. Tutti sammakon muotoisella suulla.
No-no, pikkuinen, yritin rauhoitella ja pöyhäisin peittoa. Vauva huokaisi ja vaipui uneen.
Katselin kassiin: kaksi tuttipulloa, purkki korviketta, paketti vaippoja ja pikkuvaatteita. Kaikki oli setvitty tätä varten.
Olin yhä siinä odottamisvaiheessa. Kohta kai ovikello taas soi, nainen tulee takaisin ja pyytää lasta anteeksi. Sitten päivä jatkuisi tavanomaisena: roskat, kauppa, äiti
Pidin vauvaa jotenkin epätodellista. Ei kai kuuluisi riisua, ruokkia, hoitaa Enkai minä tähän oikeastaan saisi edes koskea? Silti, vilkuilin ikkunasta kadulle moneen kertaan odottaen palaavaa hahmoa.
Sitten lapsi itki minun oli vaihdettava vaippa. Toiminta antoi hetken pohdinnan sijaan jotain tuttua puuhailtavaa. Työhistoriani palautti liikkeet käsiin.
Päässäni sinkoili nimi. Ilkka. Oliko Leo joskus ollut Ilkka? Poikani kyllä nuorena seurusteli paljon, vaihdellut tyttöystäviä, joskus jopa toi kotiin mutta pian perusti perheen. Heillä on asiat hyvin, asuntolainakin maksettu, lapsillakin helpompaa.
Lohdutin vauvaa syöttäessä: Kyllä tässä selvitään, älä itke. Olinko juuri ottanut hylätyn lapsen huolehdittavakseni? Kämmeniä alkoi poltella vastuu ja epäilys. Entä jos tämä onkin Leon lapsi, seuraus nuoruuden hairahduksesta, ja vain luulin poikani perheidyllin kestäväksi?
Rauhoitin vauvaa sylissäni ja mietin, pitäisikö soittaa hätäkeskukseen vai selvitellä vielä. Näytti olevan sama silmien muoto kuin tyttärentyttärelläni, ehkä Mutta mitä sitten? Olisiko isossa skandaalissa mitään järkeä?
Syötin vauvan, vaihdoin vaatteet ja silitin päätä. Se toi oudon onnen tunteen. Olinko kaivannut pientä lasta kotiini enemmän kuin tajuankaan?
Kun Leo ei vastannut puhelimeen, soitin hänen pojalleen, vanhemmalle pojantyttärelle: hänen isänsä oli jossain työmatkalla vailla kuuluvuutta. Ehkä vasta ylihuomenna tulisi kotiin. En maininnut äidilleni mitään. Hän olisi hermostunut ja ramppaisi viidenteen kerrokseen omin jaloin, varmaan seitsemän kertaa illan aikana.
Mietin, pitäisikö puhua naapurille tai ystävälle. Vikille soitin, uskottuni vuosien takaa.
Tuu äkkiä, mulle tuotiin lapsi, sanoin.
Viki rauhoitteli. Selvitellään, älä riehu. Kysellään onko Ilkkoja talossa. Ehkä nainen sekoitti kerrokset.
Myöhään illalla haimme naapureilta selityksiä. Joku samanniminen nuori mies asui kuudennessa kerroksessa. Menimme yhdessä hänen ovelleen. Pieni, parrakas mies avasi oven, taustalla vanha mummo.
Tulitteko tabletin takia? hän kysyi.
Ei, vaan lapsen, sanoin varovaisesti.
Poika pudisteli päätään. Ei minulla vauvaa ole.
Selitimme tilanteen, ja poika vaikutti aidon hämmentyneelle. Vikinin mielestä ehkä kuitenkin väärä asunto tai talo Ilkka-nimisiä voi olla muuallakin. Lähdimme pettyneinä takaisin. Ilkka ehdotti somessa etsintäkuulutusta, mutta en tahtonut ulottaa juttua julkisuuteen. Jos se olisikin Leon lapsi!
Viikonlopun vietin vauvan kanssa. Tutustuin hoito-ohjeisiin netistä, joskus unohduin vain tuijottamaan sitä pientä ihmistä. Oli helpompaa jatkaa arkea kunnollisen suunnitelman puuttuessa.
Kun Leo vihdoin vastasi puheluun ja sai hikisen selostukseni, hän hätkähti.
Äiti, minähän olen Leo, ei tässä mitään Ilkkaa ole, hän naurahti voitonriemuisena. Soita poliisille!
Mutta enhän minä heti pystynyt. Oli pakko ruokkia vauva, peseytyä, tehdä tarvittavat asiat. Vasta myöhemmin olisin valmis ottamaan yhteyttä viranomaisiin. Olisiko lapselle parempaa paikkaa kuin minun kotini? Tunsin hetkeksi olevani enemmän elossa kuin pitkiin aikoihin.
Yöllä nukuin huonosti, kuuntelin makuuhuoneessa kaikkia vauvan ääniä. Aamuun mennessä olin aivan väsynyt.
Kun äiti soitti taas, vakuuttelin että kyllä tulen käymään ja vien hänelle ruisleipää ja voita.
Lähdettiin ostoksille, vauva tehty kangasliinasta nyyttiin sydäntä vasten. Oli kummallisen mukavaa kulkea yhdessä kaupassa erilainen tunnelma kuin yksin. Vain viides kerros edelleen mietitytti.
Äiti tuijotti sylissäni tuhisevaa nyyttiä: Kenen vauva tuo on?
Ei kenenkään siis äidin tuttava pyysi hetkeksi vahtimaan , valehtelin. Käy kampaajalla, ja minä tässä samalla hoidan.
Ja jalka muka kipeä vielä, äiti virnisti. Mutta yhdessä ihastelimme lasta, eikä ollut enää tippaakaan puhetta äidin kolotuksista tai sairauksista!
Kotona mietin, millä nimellä vauvaa ajattelen mikähän oikea nimi onkaan, millainen elämä hänelle on varattu? Kesken mietteiden kännykkä piippasi: Leo oli taas tavoitettavissa! Soitin hänelle ja vakuutuin entistä enemmän siitä, että kyseessä oli ihan väärä Ilkka, väärä talo, väärä kaikki.
Sinä iltana, juuri kun olin menossa nukkumaan, ovelle koputettiin. Oven takana se sama nuori nainen tällä kertaa tukka sekaisin, päällä vain toppi ja shortsit kylmässä iltatuulessa, hengitti raskaasti ja oli aivan poissa tolaltaan.
Missä hän on? Sinähän varmasti tiedät! Hän katsoi minua tuskaisena ja toivoi epätoivoisesti tietoa.
Pyysin hänet sisään. Näytin vauvan nukkumassa yksin sängyssä, viattomana.
Nainen lyyhistyi itkien sängyn viereen matolle. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Lopulta, lasin vettä ja suklaata auttoivat. Sain hänet pysäytettyä.
Anteeksi, kiitos, hän nyyhkytti.
Naisen nimi oli Heljä, vauvan nimi Ellimaija. Heljä oli kotoisin kaukaa Pohjanmaan pikkukylästä, nyt opiskelijana Oulun sairaanhoitajakoulussa, kuten minäkin nuorena. Kesällä hän tapasi Ilkan paikallisen opiskelijapojan, joka oli luvannut kaikenlaista, jopa että hänen äitinsä auttaisi lapsen hoidon kanssa. Mutta Ilkka katosi yhteys katosi, Facebook-profiili oli poistettu. Kotona Heljän isä haukkui tytärtä, hääti pois, ja tukea ei enää tullut.
Heljä sinnitteli, lapsi sylissä, opiskelijakämpän sängyllä. Lopulta kaikki kasaantui: raha loppui, asunto meni alta, tentit painoivat päälle, eikä enää nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jättää vauva viimeisenä lupauksena muistamaansa osoitteeseen. Mutta hän erehtyi rapusta Ilkan koti oli ihan toisaalla.
Nyt, kun tytär löytyi, Heljän itku laantui. Kysyin, mitä hän nyt aikoi. Hän nyökkäsi uupuneena takaisin opiskelijakotiin, pääsykoe odottaisi heti ylihuomenna.
Valmistelin vierashuoneen, laitoin pedin kuntoon. Pyysin Heljää ja Ellimaijaa jäämään luokseni hetkeksi. Hän kieltäytyi ensin, mutta vakuutin: ainakin tenttiviikoksi, sitten katsotaan.
Seuraavat viikot menivät niin, että minä hoidin vauvaa työvuorojeni aikana, Heljä luki tentteihin. Äitini oli ihastunut uuteen apuriinsa: vihdoinkin jokin muukin kuin minun hoito-osaamiseni kelpasi. Heljä myös auttoi talossa vanhalle mummolle pistokset, naapurille ruokaa.
Kesän lopulla Heljä muutti lähinaapuriin hoitamaan Ilkka-naapurin mummoa ja jäi Ouluun, rakentamaan uutta elämäänsä ja uutta käsikirjoitusta elämälle.
Vieläkin, kun muistelen, tunnen kiitollisuutta siitä että en hätäillyt enkä tuominnut, vaan seurasin sydäntäni. Opin: elämä tuo eteen yllätyksiä, ja joskus pelkkä inhimillinen apu ja hetken rohkeus voi muuttaa monen kohtalon niin annettavan kuin saajankin.
