Tämä on Ilkan lapsi…
Tämä outo unta muistuttava tarina tapahtui aivan äskettäin, kerrostalon neljännen kerroksen viihtyisässä kaksiossa. Siellä asui nuorekas eläkeläinen, yksinäinen nainen nimeltä Tuulikki. Hänen elämänsä oli kuin tasainen järvi: eläkettä, keikkatyöt yksityisellä lääkäriasemalla, hyvät ystävät, vierailut lastenlasten luo ja apua äidille, joka asui yksin viidennessä kerroksessa viereisessä talossa.
Sekin päivä alkoi aivan kuten muutkin. Tuulikki soitti aamulla äidilleen ja tiedusteli vointia. Tänään oli vapaapäivä eläkeläisen vuorot osuivat joka neljäs päivä, jolloin hän vastaili puhelimiin ja merkitsi ajanvarauksia yksityisellä asemalla. Tänään, tämä päivä… No, olihan ohjelmassa äidin luona käynti, sillä vanhan äidin vaatimukset olivat sitkeitä ja harmautta täynnä. Jokapäiväinen rituaali, jo hiukan tahmean velvollisuuden makuinen.
Kaksi pihaa piti ylittää ei ongelmaa. Keittää jotakin ei sitäkään. Eilistä hernekeittoa ja pullaa oli vielä kaapissa. Mutta äidin viides kerros ilman hissiä… Voi herranen aika! Sitten vielä ne äidin loputtomat tarinat kolotuksistaan, vaivojen vaiheista ja tohtori Tervasaaren arviot juoruineen. Omia neuvojaan äiti ei kuunnellut, vaikka Tuulikki oli ehtinyt olla leikkaussalihoitajana lähes neljä vuosikymmentä.
Mitä sinä tiedät, millainen leikkausveitsi mihinkin? aina äiti tokaisi.
Tuulikki varautui lähtöön: laittoi roskapussin oven viereen, vilkuili peiliin, lisäsi huulipunaa. Kuudenkympin pintaan iho kiilteli vieläkin nuorekkaana, kasvot hyväntuuliset, tukka lyhyt ja hopeanharmaa, korvissa isot renkaat. Vain hiukan posket jo valahtaneet.
Äidille pitää ottaa ruisleipää ja voita, ajatteli Tuulikki huulia korostaen, kun ovikello yllättäen soi.
Heidän talossaan oli summeri, joten yhtäkkinen soitto kummastutti. Ehkä naapuri, Aila-täti, jolla oli tapana piipahtaa teellä? Huulipuna yhä kädessä Tuulikki avasi oven.
Ulkona seisoi vaaleahiuksinen, poninhäntäinen nuori nainen, päällään raidallinen t-paita, pitkä tumma villatakki ja farkut, selässä reppu. Myöhemmin Tuulikki muisti kaiken tarkemmin. Mutta sillä hetkellä hän ehti rekisteröidä vain kasvot, ja käsivarsilla ruskeaan peittoon käärityn vauvan.
Katse kapea, kasvoilla jännitys, syvä hengenveto. Nainen astui aivan lähelle, työnsi Tuulikille nyytin ja sanoi lyhyesti:
Tämä on teille!
Tuulikki tarttui lapseen lähes refleksinä. Kädet tunsivat painon, silmät suuntautuivat alas jumankekka, sehän on vauva! Kun hän nosti katseensa, nainen jo juoksi portaita alas.
Tuulikki astui perässä rappukäytävään, edelleen ymmällään: miksi hänelle annettiin lapsi?
Tämä on Ilkan lapsi, minun täytyy opiskella…, tytön askelten kopse kaikui portaikossa.
Alhaalla ovi paukahti.
Ja kaikki.
Tuulikki seisoi hetken ovella, odotti, sydän hakaten, miettien josko tyttö tulisikin pian hakemaan lapsen pois. Mutta mitään ei tapahtunut. Hän palasi eteiseen, vilkaisi roskapussia, mietti: Pitäisi muistaa ottaa sekin mukaan kun äidille lähden.
Eteisessä törrötti myös vieras kassi. Tyttö oli näköjään senkin jättänyt.
Voi pyhä sylvi! Tämä on elävä vauva! Ja mitä hän sanoikaan? Ilkan lapsi?
Oliko hän todella maininnut Ilkka-nimen?
Tuulikki kantoi vauvaa olohuoneeseen ja istuutui sohvalle. Kyllä, hän oli kuullut oikein Ilkan.
Mutta kuka ihmeen Ilkka?
Tuulikilla oli vain yksi poika, nimeltä Väinö. Kunnon perheenisä, kaksi lasta, asuvat vaimon kanssa Turussa, kun taas Tuulikki itse elelee Helsingissä. Hänestä tullut leski viisi vuotta sitten, puoliso Kai oli kuollut.
Ei mitään järkeä… Ja silloin, vauva hänen sylissään värähti. Voi luoja!
Nopeasti Tuulikki laski vauvan sohvalle ja avasi peiton: beigenvärinen trikoohaalari, minikokoinen ihminen, suussa sammakkonaamainen tutti. Alle kuukauden vanha, varmaan.
No-no, pikkuinen, Tuulikki silitti lasta, joka alkoi mulista ja pian taas torkahti.
Tuulikki mietti, löytyisikö vastauksia kassista. Mutta siellä oli vain kaksi tuttipulloa, purkki jauhetta, paketti vaippoja ja pientä vaatetta.
Jatkui kuin outona odotuksen unena: pian ovikello soi, tyttö palaa, vie lapsen, pyytää anteeksi ja päivä kääntyy jälleen tavalliseksi roskat, kauppa, äiti…
Tuulikki jopa viimeisteli meikkinsä ja kurkisteli ikkunasta, etsien tyttöä katua pitkin.
Missä hän on? Mikä järjettömyys!
Pian vauva kitisi. Suostuiko hän ottamaan vastuulleen vieraan lapsen? Saiko edes riisua, syöttää? Jäi vain tuijottamaan ulos, toivomaan, että joku palaisi.
Lopulta vaatteet irtosivat: alla potkuhousut ja kietaisupaita.
Nyt todellinen vastuu alkoi pudottautua painona Tuulikin hartioille. Hän todella ymmärsi: tyttö oli jättänyt lapsen hänelle!
Ilkka… Ilkka…
Tuulikin poika oli teininä naistenmies, siitä hän sai monta kertaa motkottaa. Tyttöjä toi joskus kotiin pää vaivainen huoli. Mutta kaikki ne ajat olivat jo menneisyyttä, ennen avioliittoa. Nykyisin Väinö vaikutti ehkä kiireiseltä perhe- ja työasioiden vuoksi, mutta avioliitto näytti kestäneen hyvin, rahat riittivät, uudet lapset ja auto, asuntolainakin nyt maksettu…
No mutta, rakas pieni. Älä itke, vaihdetaanpa vaippa…
Herrajumala! Oliko hänen oma äitinsä viskannut lapsen matkalla pois? Ajatus oli mahdoton, mutta kädet kyllä toimivat vanhasta tottumuksesta. Pian vaippa vaihtui, puettiin samat potkuhousut, ja Tuulikki kantoi tyttöä keittiöön valmistamaan korviketta.
Silloin puhelin helähti. Tuulikki suoriutui yhdellä kädellä.
Miksi et vastaa, Tuulikki? soitti äiti.
Ei tässä mitään, äiti. Mikäs asiasi?
Oletko jo kaupassa?
Vielä en.
Tiedätkös mitä haluaisin?
No, sano äiti, älä arvaile.
Päärynöitä. Mutta ei niitä, joita viimeksi toit, vaan niitä, joissa oli tummanpunainen kylki ja ohut suu. Ne olivat hyviä. Ne viimeiset olivat huonoja. Ne…
Vauva vääntelehti ja sirisi sylissä.
Joo, äiti… Olen perillä kyllä.
Mitä siellä on?
Televisio.
Tietty, sinä katsot telkkaria etkä tule… Mene jo kauppaan, muuten leipä loppuu!
Puhelu katkesi. Tuulikki keinutti vauvaa ja luki purkista ohjeet korvikkeen valmistukseen.
Mitä tässä pitäisi tehdä?
Väinö!
Nyt on toukokuu lopuillaan… Se tarkoittaa… Tuulikki laski kuukausia. Elokuussa poika oli ollut työmatkalla Oulussa. Oliko kenties esitellyt itseään Ilkkana? Voisiko olla?
Ehkä, flirtti on mennyt liian pitkälle vain hänen tietämättään. Äitinä hänellä oli oma kuvansa pojasta, mutta kukapa äiti tuntee lapsensa täysin?
Koemaistoi tipan: kuumaa, joten kylmän veden alle pullo. Vasen käsi väsyi jo pidellessä tyttöä. Oi, Tuulikki oli unohtanut vauva-arjen tuoksut ja painon.
Mitä nyt tehdä? Pitäisikö soittaa 112? Epäröintiä, pelkoa. Jos lapsi onkin Väinön…
Hän tarkasteli tyttöä vielä tarkemmin. Ehkä vähän samaa näköä kuin tyttärentyttärellä Annella.
Mitä sitten? Skandaali, miniä ei antaisi anteeksi. Ja lapsetkin kärsisivät?
Ajatukset pyörivät painajaisena. Tytöllä oli nälkä ja Tuulikki ruokki häntä. Pieni imi pulloa nautinnolla, silmät sirrillään. Suloinen pirpana! Hän tunsi liikuttuvaa hellyyttä, oli tainnut ikävöidä pieniä.
Kun tyttö taas nukkui, Tuulikki laski hänet sohvalle, meni keittiöön ja soitti pojalle. Ei kenttää.
Pitkään Tuulikki epäröi. Ei halunnut syyttää Väinöä väärin. Ehkä tyttö kuitenkin palaisi. Hän ei vaikuttanut välinpitämättömältä, ehkä opiskelijalta.
Äidille hän ei halunnut tästä kertoa. Jokainen äidin päivä täyttyisi muista peloista ja ahdistavista puheluista. Tuulikki soitti lapsenlapselle Otolle, joka kertoi että isä oli Lapissa, jossain ilman kenttää, kaasuputkihommissa, tulisi vasta ylihuomenna. Äidilleen soittaisi iltaisin ja kaikki oli hyvin.
Voisittehan minullekin kertoa, että missä liikutte! Tuulikki mutisi äkäisesti.
Tiesi kyllä, että poika oli kiireinen eikä raportoisi menoistaan muutenkaan. Kuitenkin juuri nyt olisi ollut tärkeä puhua pojalle.
Hän soitti miniälle, Reetalle, pyysi välittämään, että Väinö soittaisi hänelle illalla.
Onko kaikki kunnossa? Voinko auttaa, kysyi Reetta.
Ei, haluaisin vain puhua Väinölle. Kiitos, Reetta.
Äiti, nyrjäytin nilkkani, en tule tänään, Tuulikki valehteli vuorostaan äidille, Mutta sitä eilistä keittoa on vielä, leipää myös…
Äiti huokaili, kyseli, uhkasi tulla itse käymään (viides kerros vain esti), soitti vielä moneen kertaan tarkistaakseen.
Tämän keskustelun jälkeen Tuulikki rentoutui, vaihtoi kotiin mekon, istahti tytön viereen ja alkoi miettiä ilman kiirettä.
Ehkä järki sumeni hetkeksi, kun otti lapsen vastaan. Mutta joskus lapset jätetään myös rappukäytävään.
Mikä estää soittamasta poliisille? Ensinnäkin pelko pojan puolesta: entä jos lapsi todella on Väinön? Jos tämä oli pettänyt eihän hän voisi suoraan olla varma. Toisekseen, poliisiin selittäminen tuntui vaivalloiselta. Ja kolmanneksi, tytön katse. Siinä oli jotain lohdutonta ja päättäväistä.
Piti kuitenkin kysyä neuvoa. Keneltä muulta kuin ystävältä?
Helvi, arvaa mitä, minulle jätettiin vauva…
Helvi ei juuri järkyttynyt, mietti ja lupasi tulla töiden jälkeen kuin salapoliisi penkomaan asiaa.
Ei mitään hätää, Tuulikki. Mietitään rauhassa. Pääasia, ettei hötkyillä.
Ehkä ei poliisiin vielä soita?
Odota hetki. Ilkka pitää löytää.
Mutta kuka Ilkka?
Olethan asunut talossa vuosia, eikö täällä asu yhtään Ilkkaa?
Talo on täynnä: kuusi kerrosta, 45 asuntoa! Ehkä tyttö sekoitti kerroksen…
Hyvä mahdollisuus. Mutta kannattaa varmistaa, ettei Väinö ole sekoillut. Ota yhteys häneen.
Koko päivä kului tytön hoitoon. Tuulikki selaili netistä ruokintavinkkejä, teki jopa vauvalle pienen vatsa- ja käsihieronnan, kylvetti, rasvasi, lauloi laulua.
Miten nilkka? Entä huominen? kysyi äiti.
Tuulikki arveli, että kaikki selviää huomiseen mennessä.
Helvi saapui, tutkiskeli vauvan tavarat, kiersi soittamassa naapureille. Ei kertonut vauvasta suoraan, vaan kysyi jotain Ilkalle osoitetusta kirjeestä.
Löytyi! Helvi paukautti oven innosta hihkuen.
Hiljaa nyt, vauva nukkuu!
Niin, nämä pienet nukkuvat hyvin. Tyttö kuitenkin heräsi itkuun ja Helvi kuiskasi Mutta löysin! Ilkka asuu kuudennessa kerroksessa oikeanpuoleisessa rapussa, sopisi oletetuksi isäksi.
Minusta tyttö ehkä vain sekoitti kerroksen. Mennään!
Mihin? selvittämään asiaa Ilkalle, Helvi päätti.
Jos hän sanoo ettei tiedä mitään?
Typerää kai olisi. Mennään rauhassa ja katsotaan.
Vauva keikutettiin unille. Hissillä eivät menneet, vaan hipsivät portaita ylös, soittivat ovikelloa.
Kuka siellä? vanhan naisen ääni.
Ilkkaa etsimme, Helvi vastasi.
Vanha pieni nainen, tukka pörrössä, avasi oven ja komensi huutaen asuntoon:
Ilkka! Sinua taas haetaan!
Helvi astui rohkeasti eteiseen, Tuulikki jäi ovensuuhun. Huoneesta tuli nuori mies, hieman väsähtäneen näköinen, lyhyt, parta leuassa.
Päivää, tuleeko asiaa tabletistani?
Ei, toisen asian vuoksi. Tuulikki sai vahingossa lapsesi.
Hetken hiljaisuus, mies pyöritti katsetta.
Lapseni? Ei ole minun.
Kenen sitten? Olet Ilkka, ainoa tässä rapussa. Ehkä tyttö toi väärään asuntoon?
Minulla ei ole lapsia! hän pyöritti päätään.
Täytyyhän se todistaa, ehkä tuo lapsi jätettiin väärään osoitteeseen, mietiskeli Helvi.
Kuulkaas, asun täällä neljännessä, aamuvarhaisella tyttö toi ja jätti vauvan, sanoi että Ilkan lapsi. Ei minulla ole mitään Ilkka-tuttuja.
Mitä minä tähän liittyisin? mies osoitti itseään.
Etkö halua tunnustaa vauvaa? Helvi kiivastui.
Mitä vauvaa? hän mumisi.
Näytetään, seurataan mukana, ehdotti Helvi.
Oletteko varma, ettei sinulla ole ollut ketään viime kesänä? Tuulikki yritti varovasti.
Ei. Eiköhän netissä riitä seuraa. Mutta joku on sekoittanut minut nyt johonkin aivan muuhun, mies rauhoittui, Kuka se tyttö oli?
Emme tiedä, hän ei esittäytynyt, Tuulikki sanoi surullisesti. Anteeksi häiriö.
He aloittivat laskeutumisen portaita alas.
Jos voin auttaa, autan mielelläni. Olen IT-alalla ja bloggaaja. Voisin tehdä someen postauksen: “Kadonnut äiti” tai “isä”, kuva ja arvioitu ikä…
Ei, kiitos, Tuulikki torjui, yhä epäillen poikaansa, ja laki vaati soittamaan viranomaisille.
Harmi, mies pettyi. Mutta jos tarvitsette tietotekniikka-apua, olen aina kotosalla. Teen töitäkin kotoa.
Nuoriso se ei edes käy työpaikalla, Helvi pudisteli päätään. Luuletko ettei valehdellut?
Näyttää olevan tosikkotyyppi, nörtti, ei kai lirkuttelija.
Tuulikki ei saanut yhteyttä poikaansa, joten soitti miniälle:
Äh, unohdin, äiti! Koko päivä meni tytär Annelilla uimahalli, pojalla Eerolla jalkapallomuodot, piti metsästää ilmoituksia ja sitten Väinö soitti. Aikamoinen päivä!
Jospa Reetta olisi tiennyt minkälainen päivä Tuulikilla oli…
No niin, huomenna viranomaisille soitto!
Mutta kun Tuulikki meni nukkumaan, painoi katsomaan tytön kasvoja silmissään yhä se tytön katse: lohduttomuus, pelko ja toivo. Mitä pikkulapselle kävisi, jos poliisi veisi tämän?
Yö oli painajaismainen. Tuulikki heräsi joka rasahdukseen, kantoi lasta edes takaisin, lämmitti maitoa. Lopulta aamuyöllä molemmat nukahtivat.
Äidin soitto herätti:
Tuletko?
Tuulikki katsoi ikkunasta ulos, sitten vauvaan:
Tulen.
Muista päärynät! Ja vielä…
Lapset pitää viedä ulos. Hän askarteli huivista kantoliinan, pukeutui äidilliseen lämpöön ja laittoi tytön vaatteet ne olivat lähes uusia, sympaattisia. Sitten kauppaan.
Hassua olla kaupassa taas ei enää yksin. Mutta viides kerros…
Mikä tämä on? äiti pälyili silmät pullollaan.
Ei mikä vaan kuka. Ota kauppakassi, Tuulikki työnsi äidille ja marssi olohuoneeseen laskemaan vauvan alas.
Mistä tuo on?
Nai: Aila pyysi minua passaamaan lapsenlasta, kun menee kampaajalle. Hetki vain.
Miten nilkka?
Parani.
He ihailivat vauvaa, eikä tippaakaan puhuttu jumalattomista kolotuksista tai vaivojen vaiheista.
Katso nyt, miten se tarraa sormeen. Oi oi! Mikä sen nimi on?
En kysynyt. Hetkeksi vain sain, siksi en kysynyt.
Miten sinä saat ottaa vauvan ilman nimeä mukaasi? äiti moitiskeli ja pudisteli päätään.
Kotimatkalla Tuulikki mietti oikeaa nimeä tytölle. Miksi? Se oli outo pakko ehkä arvatakseen äidin ajatukset.
Kotona kännykkään tupsahti viesti! Poika saatavilla. Tuulikki istuutui sohvalle vauva sylissä ja soitti.
Mitä-äh? Äiti, enhän ole Ilkka, Väinö minä olen, poika hämmästyi kun sai kuulla koko unenomaisen tapahtumaketjun.
Mutta kun lapsen toi juuri minulle, sanoi että Ilkan lapsi… Mietin jo, että…
Äiti, kyllä sinä minut Väinöksi maailmaan toit. Tämä on jokin sekaannus. Soita heti poliisille.
Ei, kyllä minä hoidan. Hänellä on nälkä, me juuri ulkoiltiin…
Äiti, poliisille nyt! Huolestun jo.
Älähän nyt… Tyttö on kyllä niin suloinen…
Olisit vaan ottanut Pirkon pojan vuokralaiseksi, poika haukkui.
Höpö höpö. Saan kyllä tämän selvitettyä. Helvikin auttaa.
Mutta Tuulikki ei soittanut. Määräsi vauvan, vaihtoi vaipan, työtään riitti. Vasta sitten, kun kaikki oli hoidettu, hän soittaisi ehkä. Viranomaisille lapsi pitää kuitenkin viedä se olisi laissa. Onkohan jossain infektio-osasto, jonne veisivät? Hän tiesi sairaalat hyvin.
Mutta… Huomenna alkaisi taas yövuoro. Lisäksi: laittomaksi kävisi näin pitää vierasta lasta. Hän laittoi pään peiton alle ja pieni nukke vaipui syliin, molemmat väsähtivät.
Juuri kun Tuulikki oli nukahtamassa, ovikello soi. Hän vilkaisi ovisilmästä ja jähmettyi. Avasin oven.
Missä hän on? Minne veit? Mikset heti kertonut?
Ovenpielessä seisoi puseroon ja shortseihin pukeutunut nuori nainen sama, joka lapsen aiemmin jätti. Silmissä pelko ja toivo. Hengitys raskasta kuin maratonin jälkeen, hiukset takussa.
Mikset heti kertonut?
Että en ollutkaan hänen äitinsä? Tuulikki ei ollut ehtinyt herätä kunnolla.
Niin, miksi? nainen sanoi varmana.
Ehkä siksi että juuri olin. Ja sinä juoksit niin nopeasti pois.
No, mutta tiedät missä hän on, tiedät kai?
Katseessa epätoivoinen pyyntö: Sinä tiedät!
Tuulikki astui syrjään ja viittoi peremmälle.
Tyttö asteli eteiseen toivonkipinässä: ehkä saisi tytölleen osoitteen, hakisi tämän pois. Mutta kun Tuulikki osoitti makuuhuoneen sängylle, johon lapsi oli laitettu, tyttö seisahtui, askeleet hidastuivat. Kun hän näki tyttärensä, hän lysähti istumaan matolle ja puhkesi lohduttomaan itkuun. Tärisevät hartiat. Tuulikki nosti hänet, kantoi keittiöön teetä ja suklaata, hätisteli pisaroita pois.
Syö nyt, tee auttaa, sanoi hän tietäen lääkärinä, mitä tehdä.
Itkuisten taukojen jälkeen tyttö kykeni puhumaan. Hänen nimensä oli Maiju, ja tytär oli nimeltään Venla.
Tavallinen tarina, niin tavallinen kuin elämä voi olla. Maiju opiskeli sairaanhoitajaksi samassa koulussa, josta Tuulikki itse oli aikanaan valmistunut. Maiju oli kotoisin syrjäisestä Lapin kylästä.
Viime kesänä rakastui hän Ilkkaan, helsinkiläiseen opiskelijaan, joka vannoi avioliittoa ja kaikenlaisia apuja. Maiju kävi Ilkan kotona vain kerran, sen muistissa kummitteli toinen kerros ja 21. asunto. Lapsen synnyttyä Ilkka katosi puhelin katkaistiin, osoite muuttui, yliopisto vaihtui Ouluun. Kotiin ei voinut mennä isä ajoi pois, äitipuoli ei puolustanut.
Opiskelija-asuntoasuntolaan ei lasta voinut viedä takaisin. Siskon tuki haihtui. Maijulla oli vain tyttö sylissä, vähän rahaa. Hän harjoitteli tenttiin, mutta päässä pyörivät vain valokuvan nainen uusi tyttöystävä Ilkan rinnalla.
Lopulta epätoivo suli kivikylmyydeksi. Hän toi lapsen kerrostaloon ja ojensi hänet, kuten Ilkka oli luvannut: “äiti auttaa”. Pakoon kiireellä, itkien. Yön hän luki tenttikirjoja, itkien, yrittäen olla ajattelematta lasta.
Aamulla ilmoitti Ilkalle ottavansa lapsen takaisin tentin jälkeen. Silloin selvisi, ettei Ilkan äiti ollut koskaan tietoinen koko vauvasta.
Maiju juoksi suoraan Tuulikin ovelle sillä mitä oli yllä. Hätäännyksissään. Hän oli sekottanut kerrostalot Ilkan äiti asui samanlaisessa talossa viereisessä pihassa 21. asunnossa.
Kuvissa näin Ilkan äidin, ja olet juuri tuon näköinen, sama hiustyyli, Maiju puuskahti.
Tiedätkö, sanotaan että suurin hulluus on luoda mestariteos ja hylätä se, Tuulikki hymähti. Hyvä kun palasit. Mutta aiotko vielä viedä lapsen Ilkan äidille?
En päivän olivat tulleet täyteen hullua menoa. Eiköhän tässä ole koettu aika tarpeeksi. Opiskelija-asuntoon menen, siitä sitten jatkan. Kai jonnekin päin. En varmaan helpottanut sinun elämääsi?
No rehellisesti, toki huoletti. Luulin jo oman poikani olevan asialla! Pitää vielä pyytää anteeksi Ilkan naapurilta, Tuulikki naurahti.
Hän kertoi vierailusta Ilkan luo. Itkukin kääntyi hymyksi.
Voi sitä miestä joutuipa kärsimään suotta. Mutta… ehkä käyn pyytämässä anteeksi?
Nyt silmät on ihan turvonneet. Jää tänne yöksi. Asun yksin, ja Väinö on ehdottanut vuokralaista. Voisit olla täällä vähän aikaa.
En pysty, ei minulla ole rahaa. Jään asuntolaan branähtämään. Tentit, sitten ehkä tädin luo…
Jää nyt. Ainakin tenttien yli. Koska tentti on?
Ylihuomenna.
Maiju istui karkeassa tuolissa, Tuulikki haki peittoa, järjesti pedin. Huomenna menen töihin, sinä valmistaudut täällä Venlan kanssa. Käy kotona hakemassa tavarat ja kirjat. Hae jääkaapista mitä löytyy. Venla nukkuu vielä paljon. Sain muuten myös uuden korvikepurkin. Mutta olisi hyvä että imettäisitkin…
Maiju ei enää kuunnellut. Hän oli vaipunut uneen tuolille, tytär vieressä sängyllä.
Helvi, kuule ei Väinön eikä Ilkan, Tuulikki kuiskasi puhelimeen. Älä pidä meteliä. Rauha nyt, en aio ajaa Maijua minnekään! Ja ajattele onneksi en soittanut poliisille!
Maito ei ehtinyt ehtyä, tentti meni hyvin. Maiju kävi usein myös Tuulikin äidin luona hoitamassa, vaikka portaat olivat jaloille raskaat.
Hyvä tyttö äitikin kuunteli hänen neuvojaan.
Myöhemmin Maiju sai sijaisuuden päivystyksessä: Tuulikki tunsi oikeat ihmiset. Maijua kiinnosti työ, hän kysyi neuvoja Tuulikilta, heidän ystävyytensä syveni.
Naapuri-Ilkka huomasi pian että hänen mummollaan oli lääkärin tarve, ja Maiju pistäytyi yläkertaan hoitamaan mummoa. Ja ehkä myös omaan pettymystään. Kohtalon kirjoitusta uusiksi, uudella kynällä, valkoiselle paperille.
