MORSIAN
Minä näin ikkunasta, kuinka sulhaseni Tuukka, naama vääntyneenä vihasta, löi Riepua, joka oli vahingossa astunut kuraisella tassullaan hänen valkoisille lenkkareilleen. Vilkku yritti puolustaa pikkukoiraa, mutta sai kunnolla raskaan nahkahihnan päähänsä. Vasta nyt ymmärsin, miksi kissani ja koirani eivät koskaan pitäneet Tuukasta.
Istuin samaan aikaan ajatuksissani olohuoneen ikkunan ääressä. Ulkona talvi-illan sininen hämärä laskeutui, kodin ikkunoihin sytytettiin valoja, mutta minulle oli yhdentekevää, paistoiko aurinko vai oliko pimeää. Mieli kävi ylikierroksilla.
Kaikki näytti olevan kunnossa: oma asunto, vakituinen ja hyvä työ, elämä ihan mallillaan, mutta yhdestä asiasta ei millään meinannut tulla mitään rakkaudesta. Kellot tuntuivat tikittävän, vanhat luokkatoverini olivat melkein kaikki naimisissa ja kasvattivat lapsia, mutta minä olin edelleen yksin.
Mietin, oliko minua, melko fiksua ja ihan sievää naista, tuomittu elämään ikuisena vanhanapiikana. Mitä vikaa minussa muka oli? Katsoin lämpimästi kehrääviin ja nuoleviin lemmikkeihini, jotka tunkivat viereeni lohduttamaan.
Vanhempani kuolivat nuorina, toinen toisensa jälkeen, ja jouduin mummon hoiviin. Päätin silloin, että minusta tulee terveydenhoitoalan ammattilainen. Hain lukion jälkeen Helsingin yliopiston lääketieteelliseen, mutta en päässyt sisään. Sen sijaan päädyin Haaga-Helian sairaanhoitajakouluun ja aloitin työt päivystys- ja ambulanssivuoroissa.
Rakastava mummoni muutti ajat sitten pieneen taloonsa Kangasalan keskustaan, jotta minulla olisi tilaa omalle elämälleni sitä vaan ei tahtonut löytyä.
Lapsena haaveilin kissasta ja koirasta, mutta äidillä oli paha eläinallergia. Sen sain huomata, kun toin kotiin kerältä löytämäni kissanpennun. Heti samana iltana äidillä alkoi astmakohtaus, ja jäi minun tehtäväksi viedä tuo uusi ystävä, Pullava, mummin luokse.
Vanhempieni kuoltua löytyi pian toinenkin kissaystävä, Jallu, jonka haalin mukaantieni roskakatoksen viereltä. Koirasta mummo ei kuitenkaan halunnut ottaa vastuuta. Liian iso huoli, pelkäsi hän.
Nyt minulla oli viisi tukea ja turvaa tuovaa lemmikkiä ilman heitä elämä olisi tuntunut paljon tyhjemmältä. Vilkku, koirista vanhempi, löytyi palelevana ja nälkäisenä pienenä koiranpentuna S-marketin kulmalta. Oli pakkasta ja Vilkku yritti päästä kaupan lämpöön, mutta turvamiehet ajoivat pennun pois. Otin rääpäleen mukaan laukkuuni ja kiikutin kotiin.
Vilkku oli sähäkkä, älykäs tyttö, joka viiletti kuin ohjus siitä nimi. Heti ystävystyi Jallun kanssa.
Seuraava lemmikki, kääpiömäyräkoira Riepu, tuli taloon, kun naapuritalossa asuvat muuttajat päättivät, ettei koiraa huolita uuteen asuntoon pilaamaan tammiparkettia. Kylmässä pihassa itki koiraparka jonkin aikaa, kunnes paikallinen koiranulkoiluttajaporukka kertoi minulle tarinan. Otin Rievun sisään ja parantelin hänen kylmettyneitä korviaan. Pienenä vanhan viisauden omaavana kotikonnan vartijana Riepu oli ihanteellinen lempeä ja järjestelmällinen.
Rievun korvat oireilivat toisinaan, joten sidoin kylmällä niiden ympärille villahuivin koira itse suorastaan nautti siitä, vaikka näytti käppyrässä kulkiessaan sympaattiselta pikku mummolta.
Kissa Irmaliina tuli itsestään. Yhtenä aamuvarhaisena, kun olin menossa yövuorosta kotiin, löysin portaikosta sydäntäsärkevästi parkuvan kissan, joka oli täynnä lunta ja nälkää. Päästin kissan lämpimään rappuun, annoin sille leipäjuustoa ja leikkelettä sekä kirjoitin seinälle lapun: Älkää ajako kissaa pois! Töiden jälkeen otan mukaani, jos on sotkenut niin siivoan (Miia asunnosta 15). Nimesin kissan Irmaliinaksi siihenkin se vastasi heti! Irmaliina oli kookas, arvokas ja piti jöötä kotioloissakin.
Koko lauma totteli tätä emäntää. Irmaliina piti huolta järjestyksestä, vahti yölläkin, että kaikki olivat tallella.
Viimeisenä joukkoon liittyi hento ja hiljainen Tuffe, jonka nappasin puistosta, kun varikset yrittivät nylkeä pientä kissaa. Kasvaessaan Tuffe pysyi kilttinä ja sovinnollisena.
Kaikki viisi rescue-eläintäni elivät yhdessä sopuisasti. Tiesin kuitenkin hyvin, ettei moni mies pitäisi tällaista laumaelämää kotonaan. Mummokin huokaili: Miia, ei kai sulla tarvitse olla noin monta! Nuoret miehet pelästyvät tuollaista, eivätkä kaikki pidä eläimistä…
Jos eivät kestä, eivät ole minun ihmisiäni.
Näinhän siinä kävi. Akiin tutustuin työuran alussa ja oltiin yhdessä puoli vuotta. Mies inhosi lemmikkejä, ja ero ei jäänyt harmittamaan.
Sitten kuvioihin astui Tuukka, varsin puoleensavetävä, hauska, uintipiireissä tunnettu nuori mies, joka osasi tehdä vaikutuksen. Hän jopa ehdotti ulkoiluttavansa Vilkkua ja Riepua. Oli jo puhetta häistäkin.
Ajan myötä kuitenkin lemmikit alkoivat kartella Tuukkaa. Vilkku murisi, Riepu pakeni, kissat väistivät, ja Irmaliina sähisi. Koko lauma vältteli häntä.
Kun näin Tuukan löyvän Riepua ja hakkaavan Vilkkua, kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. Syöksyin pihalle, tempaisin hihnan hänen kädestään ja reskaisin sillä itse häntä.
Miia, sattuu! Tuukka huusi.
Nyt tajusin, miksi lemmikkini eivät pitäneet häntä.
Ai sattuu vai? Mitä oikeutta sinulla on satuttaa minun eläimiäni? Ehkä tekisit niin minullekin?
No tuosta noin, vähän ojennusta kun tallasivat päälle!
Ulos, ja älä tule enää koskaan takaisin!
No eipä haittaa! Enpä viitsi teidän eläintarhassa asua! Tuukka huusi nauraen.
Kärsin pitkään tuon toisen murskaamista haaveistani, niiden sanojen kaiut soivat korvissa pitkään. En ollut tajunnutkaan, miten vähän oikeasti tunsin Tuukkaa, kuinka olin sokaistunut hänen näennäiseen iloisuuteensa.
Vuosi kului, ja olin jo melkein luovuttanut kunnes rakastuin, tällä kertaa oikeasti. Joka päivä ilman tätä miestä tuntui ikuisuudelta.
Tapasimme sattumalta. Aleksanteri Komulainen, traumatologian erikoislääkäri, oli yövuorossa, kun toimitin päivystykseen liikenneonnettomuudessa loukkaantuneen potilaan. Jotain sähköä välillämme tapahtui. En ollut uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta väärässä olin.
Aleksanteri otti selvää numerostani ja soitti. Aloimme tapailla. Tunsin, että tässä ihmisessä oli vakavuutta ja turvaa, mutta samalla pelotti, että kävisikö taas kuten ennen. Päätin olla kertomatta Aleksanterille lemmikeistä. Jos naimisiin mennään, sitten selviää.
Puoli vuotta kului. Aleksanteri esitteli minut siskolleen Annille ja hänen miehelleen. Kävimme myös Aleksanterin vanhemmilla Lappeenrannassa. Hän tutustui mummooni.
Minä olin käynyt Aleksanterin yksin asumassaan mutta siistissä kaksiossa, mutta hän ei koskaan luonani. Selitykseni vierailevista sukulaisista ja flunssista eivät enää uponneet. Oli pakko tehdä ratkaisu tunnustaa, että minulla oli iso eläinlauma, tai jatkaa peittelyä.
Vein lemmikkini mummolle Kangasalle koirat olivat siellä useinkin, kissatkin pärjäsivät ja Pullava tykkäsi mummosta. Mummo ei innostunut: Miia, ethän sinä voi aloittaa avioliittoa valheella. Aleksanteri on kunnollinen mies.
Mutta jos menetän hänet? Ilman eläimiäkin olen surullinen, kuten tiedät.
No, oma on elämäsi, mutta katso itse
Kävin koti-ikävää potevalla eläinlaumallani päivittäin. Aleksanterin epäilyt lieventyivät. Hän kosi, antoi ametisti-sormuksen sydämen muodossa.
Tiedoksi vain, että minulla ei kyllä ole mitään rikkaita perintöjä, nauroin onnesta sekaisin.
Vihkijäistä valmistellessa kiireet kasvoivat, leivoin pullia ja mietimme vieraslistaa. Väsymyksen keskellä Aleksanteri halusi viedä jätteet ulos roskiksesta putosi eläinruokien paketteja.
Mistä nämä ovat?
Ei mitään Kerron myöhemmin.
Yritin vaihtaa puheenaihetta.
Samaan aikaan mummo kävelytti Vilkkua ja Riepua pihalla. Sattui, että postinjakaja tuli hakemaan pankkikirjaa ja mummo kiirehti sisään portti jäi raolleen. Irmaliina, Jallu ja Tuffe livistivät ulos. Koko lauma kerääntyi hetkeksi pihakehään ja marssi sitten yhdessä kohti minun kotiani, Vilkku etunenässä ja Irmaliina huolehti, ettei kukaan jää tielle. Rievun huivi valui toiselle korvalle ja sai vastaantulijat hymyilemään.
Aleksanteri kuuli raapimista ja nauuntaa oven takaa. Avasin oven eteiseen vyöryi Riepu, vieressä Vilkku, perässä kissat, kaikki täynnä lunta ja iloa.
No jopas mikä bändi tässä tuli vastaan?
Minä istuin portille, painoin kasvoni käsiin ja aloin itkeä häpeästä.
Ovatko nämä kaikki sinun?
Ovat. Vein ne mummolle.
Vilkku ja Riepu alkoivat haukkua Aleksanteria, ja Irmaliina sähisi.
Sanoit, ettei ole perintöä, Aleksanteri mutisi ja puki takin ylleen. Hän meni autoon ja ajoi pois. Soitin mummolle, rauhoitin hänet. Ajattelin vain kaikki on mennyttä.
En soittanut Aleksanterille, en selitellyt. Itkin niin että kasvot turposivat.
Jonkun ajan päästä ovikello soi. Siinä seisoi Aleksanteri, sylissään muovikasseja täynnä laadukasta eläinruokaa. Hän kantoi ne pöydälle, kääntyi ja katosi ulos.
Älä lukitse, tulen kohta, hän sanoi.
Hetken päästä Aleksanteri palasi hihnassa pieni valkoinen lapinkoira. Tämä on minun koirani Nella. Ja tässä Marja, meidän kissamme haluaisitteko ottaa meidät osaksi joukkoanne?
Vuosia myöhemmin muistelen tätä käännettä Aleksanterin kanssa. Kukapa tietää, miten asiat olisivat menneet, ellei olisi ollut tätä perintöä.
Elämä opetti: kotini, laumani ja rehellisyys niistä en luovu, ja ne löysivät rinnalleni oikean ihmisen.
