Mummo Kaarina, oletko yksin taas?
Yksin, Kaisla, yksin vain.
Missä sinun poika on? Isäni sanoo, että se on miesten hommaa.
Poikani Hänellä on niin suuret bisnekset kaupungissa, Kaisla. Hän muka tarvitaan siellä
Kaarina Väisänen istui vanhalla puupenkillä harmaalla tuvalla, puristaen käsissään melkein antiikkista Nokian kännykkää.
Ilmassa tuoksui jo omenapuiden kukinta ja kostea, syksyiseksi käynyt multa, mutta Kaarina ei sitä tänään havainnut.
Häntä kaihersi vieläkin poikansa yrmeä, ukkosen lailla kajahtanut ääni kännykässä:
Äiti, älä nyt niistä penkeistä. Mulla on tarjouspyyntö kesken, investorit istuvat niskassa elämä on menossa eteenpäin! Sinä jumitat taas siinä perunamaassasi kuin vuodessa 1967. Osta nyt hyvänen aika ne pottusi Prismasta, älä ala!
Hän laski puhelimen hiljaa essun taskuun.
Sormet, poimuiset ja uurteiset kuin pieni puro kartalla, värisivät hennosti. Aidantakana erottui tarkasti merkitty kasvimaa mittatikulla vedettyjä viivoja, jotka jakoivat multaa neliöihin.
Yksinäinen lapio, teroitettu kuin leipäveitsi jo edellisiltana, seisoi vajan seinää vasten odotti isäntäänsä.
Mutta isäntä ei tullut.
Kaarina, vieläkö se sinun herra Toimitusjohtajasi on niin kovin kiireinen? naurahti naapuri, kaikista juoruista hyvin perillä oleva Sirkku Voutilainen, joka notkui tutusti matalan aidan takana ja nojasi kuokkaan.
Ei se sinulle kuulu, Sirkku, Kaarina yritti löytää ääneensä jämäkkyyttä. Jussilla on tärkeä työ! Hän johtaa isoa osastoa ihmiset ovat hänestä riippuvaisia. Se ei ole sama kuin kitkeä porkkanaa.
Sano vaan, Sirkku murahti, Entäs sinä sitten nostat taas kaiken yksin? Muistan, kun raahasit sitä poikaasi näillä samoilla kasvimailla kun Tauno sun ukkos kuoli. Ilman tätä kasvimaata ja sitä rotisko-lehmää olisit mennyt maailmalle kerjuulle. Ja nyt pojalla on puku ja tahraton kravatti. Eipä tunnu multainen maa enää kiinnostavalta.
Kaarina ei kommentoinut.
Jokainen Sirkun sana oli kuin suolaa haavassa.
Kaarina kyllä muisti hyvin. Kaikki ne kylmät talvet, kun hengissä oltiin vain torilla myydyn sadon ansiosta, ja kun rahat venytettiin, että Jussi sai edes yhden kunnollisen puvun lakkiaisiin.
Kaarina oli ylpeä pojastaan, hänen asunnostaan Helsingissä, hänen hienosta vaimostaan Maisasta, joka tuoksui hajuvesille ja jonka valkoiset kengät eivät koskaan olleet nähneet perunapeltoa.
Mutta tänään se ylpeys maistui jotenkin katkeralta.
Seuraavana aamuna Kaarina nousi ennen kuin aurinko ehti hätistää sumun pois järvenpinnalta.
Jalassa vanhat kumisaappaat, päässään sidottu huivi hän lähti pellolle.
Maa oli raskasta, viimeöisen sateen jäljiltä upottavaa.
Jokainen lapiollinen tuntui kuten uutta nikamaa olisi naksauttanut.
Kaksi tuntia myöhemmin nainen oli saanut käännettyä kaksi penkkiä, kun sydän alkoi hakata rinnassa kuin leipuri-jänis.
Kaarina meni istumaan maahan, huohotti raskaasti. Maailma tuntui sumenevan ja värit vetäytyivät harmaiksi.
Oletko yksin, mummo Kaarina? aidan taakse pyrähti Kaisla, naapurin kesälapsi, joka kantoi haavipussia ja tutkaili Kaarinaa kuin arvoitusta.
Yksin, Kaisla, yksin vain. Maa ei odota, pyyhkäisi otsansa harmaalla kämmenselällä.
Missä sinun poika? Isä sanoo miesten kuuluu kaivaa. Hän auttaa jo Mikkon setää eikä lainkaan valita.
Poikani tekee suuria juttuja Helsingissä, Kaisla. Hän on siellä tärkeämpi nyt.
Tyttö kohautti olkiaan ja ryntäsi ampiaisen perään. Kaarina nousi taas, vaikka kroppa huusi vastaan.
Ei hän voinut lakata hurraamasta perunamaalleen enää ei kyse ollut perunoista. Tämä oli viimeinen silta; ilman tätä hän olisi hyväksynyt, että on vanha ja turha, ja että side sukuun ja maahan oli kokonaan poikki.
Iltaan mennessä miltei puolet maasta oli möyhennetty.
Kädet olivat kuin hiekkapaperia, jalat sulaa betonia.
Hän istahti taloon, rojahti sohvalle eikä jaksanut edes teetä keittää.
Puhelin loisti hiljaa pöydällä, kuin muistutus.
Sirkku, joka puhuu enemmän kuin radio, ei kuitenkaan ole tyly.
Kun illan pimeydessä mökissä ei näkynyt valoja, Sirkku ei kestänyt enää ja tuli tarkistamaan.
Ovensuussa hän löysi lähes tainnoksissa olevan Kaarinan.
Voi Kaarina, mitä sinä itsellesi teet! Sirkku kauhisteli, reuhtoen lääkekaapille. Olet aivan valkea kuin lakana!
Kyllä se siitä, väsyin vain, Kaarina kuiskasi.
Mutta Sirkku ei kuunnellut vaan näppäili Jussin numeron.
Haloo! Jussi? Täällä on Sirkku naapuri. Jätä ne powerpointit ja tule kotiin HETI, jos aiot äitiä enää nähdä. Hän teki itsestään perunamuussia melkein!
Jussi kaahasi paikalle yöllä.
Maastoauton valot pyyhkivät pihamaan, niin että kylän koiratkin heräsivät.
Hän pelmahti mökkiin, unohtaen kengät jalkaan.
Äiti! Mitä nyt? Mikset soittanut lääkäriä?
Kaarina, joka Sirkun särkylääkkestä virkosi, katsoi poikaansa vieraana.
Tulitpa sitten… sinullahan oli investoreita ja ties mitä kiireitä. Täällä on vain perunapenkki, ei muuta.
Jussi istuutui tuolille, tunsi hikihelmet kaulalla.
Hänen täydellisesti silitetty valkoinen paitansa tuntui nyt ahdistavan kireältä kauluspaidalta, kravatti puristi niin kuin köysi.
Ajattelin, että se on vain sinun päähänpisto, että voisit palkata jonkun, minä olisin antanut rahaa
Rahaa? Kaarina kohotti ensi kertaa iltana katseensa suoraan pojan silmiin. Jussi, tämä perunamaa ei ollut koskaan rahasta. Tällä me selvittiin silloin kun isäsi meni. Halusin, että tulisit ihan vaan tänne, ettei seisoisit tien laidassa ihailemassa maisemaa vaan kuuntelisit tätä maata, muistaisit mistä lähdit. Sinä olet menestynyt ja minä iloinen siitä, mutta juuret voit unohtaa, jos ajattelet että peruna kasvaa rahasta. Ilman juuria puukin kuolee, vaikka se olisi kultaisessa ruukussa.
Aamulla Jussi istui rappusilla.
Hän katseli puoliksi käännettyä perunamaata, vanhaa omenapuuta jonka istuttamiseen oli joskus osallistunut.
Hetken päästä hän meni tupaan, haki tuvan komerosta vanhan isänsä työpaidan vieläkin multakäryinen.
Kaarina heräsi outoon ääneen.
Hän vilkaisi ikkunasta ja jähmettyi.
Keskellä rikkonaista penkkiä seisoi hänen aikuinen poikansa.
Likaisissa housuissa, lapio kourassa.
Hän kaivoi kömpelösti, raskain vedoin, mutta itsepintaisemmin kuin koskaan ennen.
Jussi! Mitä ihmettä sinä oikein teet? Sottuu ne vaatteetkin, ja huomenna on taas kokous! Kaarina huusi, astuessaan ulos.
Jussi pysähtyi, pyyhkäisi multaisen otsansa hihoihinsa.
Antaa niiden kokouksien odottaa, äiti. Maa ei odota. Olet oikeassa olin unohtanut jotain tärkeää. Ajattelin, että säkki perunaa on sama kuin tämä pelto. Olin väärässä.
Iltaan mennessä penkit oli käännetty.
Jussi seisoi peltoaukiolla, tuntien joka lihaksen kitinän.
Kalliit kengät olivat menetetty juttu, mutta mieli oli tyyni.
Huomenna istutamme potut yhdessä, hän sanoi astuessaan sisään. Maisa tulee myös. Soitin ja hän saa nähdä miten oikea elämä tuoksuu.
Kaarina kaatoi hänelle tuoretta maitoa ääneti.
Hän katseli, miten menestyvä poika, tuo hieno manageri, oli taas se pieni Jussi, joka kerran lupasi suojella äitiään koko maailmaa vastaan.
Muutama viikko myöhemmin maa viharsi taimista.
Jussi alkoi käydä mökillä joka viikonloppu.
Aluksi Maisa säikkyi muhevaa multaa ja naulaisia saappaita mutta yllättäen, kitkeminen helpotti enemmän kuin terapiat kaupungissa.
Kaarina katseli ikkunasta, eikä tuntenut enää surua.
Hän tajusi: joskus pitää päästä aivan äärirajalle, ennen kuin rakkaat kuulevat äänen.
Tämä toukokuu oli uusi alku.
Perunamaa ei ollut enää merkki köyhyydestä tai menneestä.
Se oli nyt symboli siitä, että perhe tarvitsee yhteistä työtä, multaa jalkojensa alla ja jaettua vaivaa.
Syksyllä, kun nostettiin perunaa, Jussi piteli muhkeaa, multaisen suurta pottua ja virnisti:
Tiedätkö, äiti, tämä peruna on arvokkain mitä olen koskaan pitänyt kädessäni. Se ei maksa euroja, vaan yhteisiä iltoja täällä.
Kaarina nyökkäsi.
Nyt hän tiesi, ettei poika enää koskaan unohtaisi kotimatkaa.
Nyt se matka oli päällystetty yhteisillä muistoilla, maan kunnioituksella ja lempeydellä, jonka hän oli pojalleen antanut syntymässä.
Aurinko tippui alas järven taa, kultasi kylän.
Maalla oli rauha kaikki olivat viimein oikeilla paikoillaan.
Kysy pois onko sinullakin sellainen himo multaan ja kasveihin, joita kasvatat omin käsin?
Ikään kuin pieni kasvimaa olisi oma valtakunta, jossa olet kuningas tai kuningatar, ja voit seurata elämän syntymistä, johon sait itse laittaa siemenen.
Mutta miksi vanhemmat roikkuvat peltojen nurkissa, mutta nuoret unohtavat ne?
Eikö sielu juuri siellä saa lepoa ja voisiko siinä samalla vähän miettiä juuriaankin?
Ja onko vanhemmilla oikeus nalkuttaa aikuisille lapsille, jos nämä eivät tule kauhomaan perunaa?
Niin, tätä on suomalainen perunasielu.
