Hei, kuule, mä halusin jakaa sulle vähän mun elämästä. Mun perhe asuu eri kaupungeissa ympäri Suomea, eikä olla nähty toisiamme yli kahteenkymmeneen vuoteen. Mun vanhemmat on taiteilijoita, siis ihan elämäntyönään, ja laulavat kuorossa niiden elämä on aina ollut semmoista reissaamista. Kun täytin viisi, muutin asumaan mun mummon luokse. Mummo halusi vähän kevyemmän arjen kanssani, joten loppujen lopuksi muutettiin hänen sukulaistensa luo.
Alkuun äiti ja isä kävivät moikkaamassa pari, joskus kolme kertaa vuodessa, mutta vähitellen nekin käynnit harvenivat. Lopulta en oikeastaan enää miettinyt edes vanhempia yhteys katkesi kokonaan. Kun opiskelin hammaslääketiedettä Helsingissä, menin naimisiin kolmantena opiskeluvuonna.
Nyt mun puoliso ja minä pyöritetään meidän omaa hammasklinikkaa, ja tienataan ihan hyvin euroja. Vuosi sitten, yhtäkkiä, mun vanhemmat otti taas yhteyttä. Ne soitti klinikalle, koska niillä ei ollut enää edes mun puhelinnumeroa. Ne puhelut oli lähinnä sitä, että valitettiin omasta elämästään.
Mä kuuntelin kaiken, mutta sanoin suoraan, että he teki aikoinaan omat valintansa, kun päättivät antaa tyttärensä mummolle kasvatettavaksi. Joskus ne laittoi mummolle vähän rahaa, mutta suurimmaksi osaksi me elettiin ihan vaan hänen eläkkeellään. Mummo kertoi siitä usein, ja mäkin ymmärsin, koska piti oppia elämään säästeliäästi.
Koulussa pärjäsin hyvin, ja jotta sai elannon ja vaatteita, kävin yövuoroissa sairaalassa. Nyt koen, että mulla on oma elämä, ja vanhemmilla omansa, ja jokainen tallaa nyt omia polkujaan.
Sitten, kun mun vanhemmat tajusivat, etten aio auttaa, ne alkoi vihjailla elatusmaksuista. Se kyllä vei lopullisesti halun olla tekemisissä. Jos ennen vielä silloin tällöin mietin, pitäiskö auttaa niitä edes vähän rahallisesti, nyt mulla ei enää ole halua pitää yhteyttä ollenkaan. Mitä sä ajattelet onko tää oikea ratkaisu, vai pitäiskö mun kuitenkin auttaa vanhempiani?
