Kaksi kohtaloa
Näyteikkunan takana pyöri oma, outo elämänsä. Marjo näki tämän suorakulmaisen maailman kassan, vaaan ja viivakoodilukijan valtakunnan sekä vankilana että pelastuksena. Vankilana, sillä jokainen päivä täällä tuntui olevan kuin päättymätön “maanantaiaamu”: sama piipitys, samat muovikassit, hymyjä vain kohteliaisuudesta. Pelastuksena, koska hänen kotinsa oven takana odotti varsinainen helvetti nimeltä Keijo.
No, rouva, vieläkö kestää kauan? En minä tänne elinkautista istumaan tullut, jupisi mahakas mies, joka oli ahtanut kärryn täyteen.
Kohta vapautuu, Marjo tokaisi nostamatta katsettaan. Töykeys oli hänen ainoa panssarinsa.
Hän vihasi tätä työtä. Vihasi jonoja, näitä loputtoman kärttyisiä naamoja, halvan maksamakkaran hajua ja vanhan luutun lemuavaa puhtauden tunnetta. Silti työ antoi hänelle euroja, joita hän säästi keittiön lattialistan taakse kätkettyyn pakopaikkaan. Oma pieni vapaussuunnitelma.
Jono kulki. Marjo paineli menemään kuin automaatti: “Hei, tarvitsetko kassia? Se tekee kolmetoista euroa viisikymmentä senttiä. Kiitos, hei.” Mutta sitten rutiini rikkoontui. Yhdestä katseesta.
Hän oli neljäntenä jonossa. Pitkä, ryhdikäs, farkuissa ja tummansinisessä tuulitakissa. Lyhyet hiukset, tyylikäs sänki ja ne silmät Ne olivat sellaisen ihmisen silmät, joka on nähnyt jotakin oikeaa. Ei ärtymystä, ei väsymystä, vaan jonkinlaista hiljaista, syvää surua, joka asui aivan sisimmässä. Sen surun Marjo tunnisti heti kuin löytää sielunkumppanin vieraiden keskeltä.
Kun hänen vuoronsa tuli, Marjon ääni petti.
Päivää, hän sanoi, äänessä pehmeyttä jota ei ollut suunnitellut.
Iltaa, mies vastasi. Ääni matala, rauhallinen, sopivalla käheydellä.
Hän nosti hihnalle minimin: pullon vettä, pussin kaurahiutaleita ja maustamatonta jogurttia. Sinkkupaketin tai miehen, jolle oli oikeastaan sama, mitä söi. Marjo huomasi miehen oikeassa kädessä sormuksen, mutta ei vihkisormusta paksu, teräksinen rengas. “Omituista”, hän ajatteli, mutta piti ilmeensä muuttumattomana.
Kolmetoista viisikymmentä, hän sanoi.
Mies ojensi setelin, ja heidän sormensa koskettivat toisiaan sekunniksi. Kuiva lämpö tuntui iholla. Marjo kiskaisi kätensä pois kuin polttanut. Sisällä muljahti omituinen, kielletty tunne.
Ei tarvitse vaihtorahaa, mies hymyili suupieliinsä.
Miten vain, Marjo nyökkäsi, tuijottaen hetken hänen peräänsä.
Kun hän poistui, kauppa tuntui hetken synkemmältä. Marjo ravisti päätään, yrittäen tälläyttää nämä harhat pois. Keijo. Pitäisi ajatella Keijoa. Miten taas tänä iltana väistellä hänen raskasta kättään ja kuunnella humalaisia saarnoja siitä, miten “kiittämätön akka” hän oli. Mutta vieras ei lähtenyt mielestä. Mies alkoi käydä usein. Joskus joka päivä, joskus oli taukoa pari päivää, ja silloin päivät tuntuivat erityisen harmailta.
Marjo kuuli hänen nimensä kerran, kun naapurin Irja-täti huikkasi: “Moi, Arto!” Arto. Kaunis, jykevä nimi. Se sopi hänelle.
Joka kerta kun Arto tuli, Marjo yritti olla tehokas ja asiallinen, mutta korjaili väkisin hiuksiaan ja esiliinaa, kun miehen askeleet lähestyivät kassaa. Ja Arto katsoi häntä ei kuin jotain kassakeskuksen osa kalustoa, vaan kuin ihmistä. Vilpitön, kiinnostunut katse.
Eräänä päivänä, maksaessaan, Arto kysyi hiljaa:
Onko sulla raskas päivä ollut?
Niin välitön ja epäformaali kysymys, että Marjo meni aivan lukkoon. Yksikään asiakas ei ollut koskaan kysynyt hänen vointiaan.
Ei, ihan normi, hän sopersi, vaikka kurkussa paloi pala. Kuinka hän halusikaan huutaa: “Minun päivä on aina raskas! Koska illalla ehkä taas huuli on halki.” Mutta hän hymyili vain, väkinäisesti.
Arto ei hoputtanut. Nyökkäsi ja meni.
Sinä iltana Keijo oli erityisen huonolla tuulella. Ryypiskeli kummallisten tyyppien kanssa, jotka jättivät jälkeensä tupakantumppeja ja pulloja. Kun Marjo saapui kotiin pitkän päivän jälkeen, Keijo istui keittiössä ja tuijotti tyhjyyteen.
No siinäpä se vihdoin, hän sanoi vihaisena. Töissä muka oot, mutta kotona sikinsokin. Eikä ruokaa!
Marjo oli hiljaa. Hiljaisuus oli hänen paras suojansa. Jos ei vastannut, saattoi säästyä pikaisemmin.
Mikäs kala sinusta on tullut? Kysyn sua. Etkö osaa kunnioittaa miestäs?
Marjo puikkelehti hänen ohitseen, mutta Keijo nappasi kiinni kyynärvarresta. Sormien puristus jätti tummia jälkiä.
Päästä, Marjo pyysi.
Mitä sitten? Keijo toi kasvonsa lähelle, viinankäry vainosi. Ilman mua et ole mitään. Kuuletko? Mitään!
Hän riuhtaisi itsensä irti ja lukittautui kylpyhuoneeseen, hanat täysillä peittämässä huutoa ja iskua oveen. Kylpyammeen reunalla katsellen käsiään, ei enää mustelmia iho parkkiintunut kuin vanhan poronkäristyspannun pohja. Mutta sielu sielu oli yhtä mustelmaa.
Aamulla kyynärvarressa tummanvioletti jälki. Pitkähihaista oli pakko pukea töihin vaikka hikinen oli.
Kaupassa asiakkaita piipatessaan Marjo huomasi Arton. Sydän hypähti, mutta ilo vaihtui huoleen: entä jos hän huomaa arkuuden käden liikkeessä? Ja hän huomasi. Kun Marjo otti kortin, hiha valahti, ja mustelman reuna tuli esiin.
Arton silmissä pehmeys vaihtui joksikin teräväksi, kylmäksi, vaaralliseksi. Hän katsoi suoraan Marjoon ei sääliä, vaan jäätävää vihaa, jonka mies peitti heti rauhalliseksi naamioksi.
Kiitos, hän sanoi vain, ja keräsi tavaransa.
Marjoa puistatti. Hän ei pelännyt Keijoa vaan tämän hiljaisen miehen reaktiota. Jotakin sellaista liikahti hänen silmissään, että selkäpiitä värisytti.
Samana iltana, kun Marjo kulki työpäivän jälkeen puistoa pitkin kotiin, tuttu hahmo ilmestyi rinnalle. Arto oli selvästi odottanut häntä.
Marjo, voitko pysähtyä hetkeksi? hänen äänensä oli ystävällinen, lempeän määrätietoinen.
Mitä asiaa? Marjo kysyi varuillaan, ensi kertaa kahden kesken tämän miehen kanssa, kaupan ulkopuolella. Hämärässä puistossa mies tuntui sekä vieraalta että vaaralliselta.
Saanko saattaa sinut kotiin? Arto sanoi kuin se olisi maailman luonnollisin asia.
Ei tarvitse, koti on aivan tässä, hän sanoi, mutta Arto käveli jo rinnalla.
Tiedän. Tiedän sinusta kaiken, Marjo, mies kuiskasi, ja Marjon sydän jyskytti takin alla. Tiedän missä asut, tiedän sun miehen nimen. Ja tiedän, että se hakkaa sua.
Marjo pysähtyi kuin seinään. Joka solu kiristyi.
Mä voin auttaa.
En mä apua tarvitse! hän huusi, ääni särkyi. Mene pois! Et tiedä mitään!
Tiedän, Arto sanoi matalasti. Koska olen ollut itse samaa. Enää en ole.
Yksinkertaiset sanat riisuivat suojat pois. Marjo katsoi miestä. Ei valhetta silmissä. Vain se sama syvä kipu, jonka hän näki jo ensimmäisenä päivänä.
Mun äidin tappoi mun isäpuoli, Arto sanoi, ääni kova kuin Lapin pakkaset. Olin kakstoista. Seisoin eteisessä ja kuuntelin äidin huutoa. Sitten se vaan tuli ulos, pyyhki kätensä ja sanoi: Keitä makaronia. En tehnyt mitään. Olin pieni pelokas ressukka. Ja keitin sille makaronia.
Marjo seisoi liikkumatta. Ilma puistossa tiivistyi.
Siitä lähtien lupasin, Arto jatkoi, katsoen silmiin. Jos näen, että voin estää sellaisen, en koskaan pysähdy. En koskaan. Tämä ei ole sinusta kiinni, Marjo. Mutta ei se enää pelkästään sun murheesi ole. Se on meidän yhteinen, jos annat.
Marjo näki hänessä haavoittuneen nuoren ihmisen, joka kantoi mennyttä kipua ja teräksistä sormusta muistutuksena lupauksesta.
Miksi kannat sitä sormusta? hän kysyi hiljaa.
Se on sen miehen sormus, Arto vastasi. Otin sen pois, kun se vietiin vankilaan. Muistoksi siitä, mihin hiljaisuus johtaa.
Marjoon virtasi lämmin kyynel, eikä hän tiennyt, oliko se säälivää vai turvallista vai sitä, että hän ei enää ollut yksin.
Mennään, Arto sanoi lempeästi, ojentaen kätensä. Vien sinut vain kotiovelle. En tule sisään, ellet halua. Mutta tänään menet kotiin etkä ole yksin.
He kävelivät rappukäytävälle. Marjolla oli epätodellinen olo: häntä tärisytti mutta sisällä läikähti lämmin. Oven edessä hän vilkaisi taakse. Arto seisoi varjossa.
Kiitos, hän kuiskasi.
Olen tässä, Arto vastasi. Joka ilta. Jos se koskee sinua karju. Kunnolla. Mä kuulen kyllä.
Marjo meni sisään. Keijo oli selvin päin ja siksi omituisen ilkeä. Istui nojatuolissa ja tuijotti telkkaria.
Missäs olet pyörinyt? hän örähti.
Töissä, Marjo vastasi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän meni keittiöön kyselemättä lupaa. Keijo tuijotti hetken yllättyneenä, mutta vaikeni.
Siitä alkoi heidän salainen sota ja salainen ystävyys. Arto saatteli Marjoa joka ilta. He puhuivat harvoin, mutta hiljaisuus oli puhuvaa. Joskus Arto osti kuumaa teetä, jota he joivat puistopenkillä ja katselivat Marjon talon tummia ikkunoita. Marjo kertoi pienistä haaveistaan lähteä, aloittaa uusi elämä, joskus ehkä avata oma pieni leipomo. Arto kuunteli, muisti ja nyökkäili.
Kyllä sä pystyt, hän sanoi aina.
Entä sinä? Kuka sulla on? Marjo kysyi kerran.
Ei kukaan. En päästä ketään lähelle. En luota, että riitän suojelemaan enää toista, Arto sanoi.
Myrsky nousi lauantaina. Keijo, joka oli aistinut vaimonsa piilevän uhman, löysi salaisen kätkön. Kolmetuhatta euroa, joita Marjo oli säästänyt kaksi vuotta. Keijo istui keittiössä, seteleitä viuhkaksi levitettynä, kasvot vääristyneenä kiukkuun.
Kun Marjo astui ovesta ja näki rahat, hän tunsi maan katoavan jalkojen alta.
Mikäs tämä sitten on, hän sihisi nousten pystyyn. Säästitkö mustan päivän varalle? Aiotko karata?
Anna takaisin, Marjo sanoi niin hiljaa, että tuskin kuuli itsekään. Ne eivät ole sinun.
Ei muka minun?! hän karjui. Sä oot mun vaimo! Kaikki mikä on sun, on mun! Töihin siitä, keskustellaan huoneessa!
Hän tarttui Marjoa tukasta ja veti. Marjo päästi pienen, tukahtuneen kiljahduksen, mutta sitten hän muisti Arton sanat: “Karju kunnolla!”
Hän huusi. Lujempaa kuin koskaan. Kaikki ahdistus ja pelko kaksivuotisesta helvetistä purkautuivat siihen.
Apua! Arto!
Keijo pysähtyi. Hetken kuluttua ovelle jysähti isku. Sitten toinen. Laaka, vanha ovi ei ehtinyt kestää. Kynnyksellä seisoi Arto. Oikea käsi nyrkissä, teräksinen sormus muuttunut rystysraudaksi.
Keijo irrotti otteensa ja ryntäsi päälle. Hän oli painavampi, mutta Arto liikkui kuin nälkäinen ilves nopeasti, tarkasti. Iskut osuivat. Keijo ulvahti, kun nyrkki ja teräs osuivat leukaan. Hän rojahti kuin lapinlehmä kevätjäillä.
Älä enää ikinä koske häneen, Arto sanoi, seisten päällä. Jos vielä tulet lähelle, tapan. Ja vannon äitini haudalla en kadu hetkeäkään.
Marjo nojasi täristen seinään. Arto kääntyi hänen puoleensa, kasvot tyynenä, silmissä paloa.
Ota vain välttämättömät. Lähdetään, Arto sanoi rauhallisesti ja ojensi kätensä.
Ja niin Marjo meni. Yöpaita päällä, paljain jaloin, horjuen mutta vapaana.
He asuivat Arton luona. Koti oli kummallinen: kliinisen siisti, vähän esineitä. Paljon psykologian kirjoja, nyrkkeilysäkki nurkassa ja valokuva keski-ikäisestä naisesta hyllyllä.
Äiti, Arto sanoi ykskantaan hänen katseeseensa vastaten.
Marjo ei kysellyt. Hän vain alkoi opetella elämään uudestaan. Pikkuhiljaa nukkuen ilman pelkoa, heräten ilman ahdistusta. Arto oli hellä, mutta piti etäisyyttä. Nukkui sohvalla, antoi Marjolle makuuhuoneen. Laittoi aamupaloja, vei töihin ja haki iltaisin.
Eräänä päivänä, noin kuukauden päästä, Marjo löysi Arton pöytälaatikosta vanhan, kellastuneen kirjeen, lapsen käsialalla.
“Äiti, anteeksi etten suojellut sinua. Kun kasvan isoksi, minusta tulee vahva. Suojelen kaikkia jotka eivät jaksa. En anna enää kenenkään satuttaa hyviä ihmisiä. Poikasi, Arto.”
Marjo itki. Hän tajusi asuvansa ihmisen kanssa, jonka sielu vuotaa vanhaa verta, mutta joka oli tehnyt kivusta suojan toisille.
Puolen vuoden kuluttua he menivät naimisiin, kun Marjo sai avioeron Keijosta. Keijo ei vaivautunut edes oikeuteen. Hääjuhla oli hiljainen kahviteltiin Irja-tädin ja kauppa-kavereiden kanssa.
Seuraavana päivänä he veivät kimpun metsäkukkia haudalle. Arto riisui teräksisen sormuksen ja laski sen kivelle.
Mä täytin lupaukseni, äiti, hän sanoi hiljaa. Opin suojelemaan. Opin rakastamaan.
Marjo seisoi vierellä, pitelemässä päivänkakkaroita. Vanhojen koivujen välistä siivilöityi kultaisia täpliä hautakiveen.
