Päivää ennen kesälomaa mieheni keksi, että viettäisimme koko kesän hänen vanhempiensa mökillä jossain järven rannalla Savossa. Meillä on kaksi lasta: 9-vuotias koululainen, joka odotti lomaa kuin juhannusyötä, ja 7 kuukauden ikäinen vauva, jonka mielestä ulkoilma on varmasti parempaa kuin hikoileminen Helsingin keskustan asunnossa. Mieheni vakuutteli, että hänen vanhempansa eivät todellakaan pahastu, vaan ilahtuvat saadessaan viettää aikaa lastenlasten kanssa. Ja kun he ovat käyneet lapsisten kanssa läpi kaiken mahdollisen, eivät he kuulemma vaadi meiltä juurikaan mitään.
Ajattelin, että tämähän on loistava mahdollisuus meille kaikille eihän suomalainen perhe-elämä voi olla muuta kuin rauhaa, metsiä ja makkaranpaistoa. Olin väärässä. Ja vieläpä surkuhupaisan pahasti.
Jo ensimmäisellä viikolla kävi selväksi, että mieheni ja appiukko eivät olleet kovin innostuneita mökkielämästä. He palasivat työn takia kaupunkiin jo heti alkuun ja ilmestyivät mökille vain viikonloppuisin silloin odotettiin saunan lämmitystä, pöytään laitettua ruokaa ja että mökki kiiltäisi kuin keväthuhtikuussa. Minä taas hikoilin koko viikon lasten ja anopin kanssa siis henkisesti, kosteuden puolesta olin hyvissä käsissä järven ja kuuman kesän vuoksi.
Esikoisemme ehti riehua pienen hirsimökin mullin mallin, kun taas kuopus vaati tietenkin jatkuvaa hoivaa. Olin niin pää pyörällä, että melkein unohtui syödä ja nukkua kunnolla ja se olisi katastrofi imettyjän kannalta, kuten Suomessa sanotaan, ei sitä maitoa synty jos äiti on ihan kaputt. Stressi ja paine olivat niin hullut, että aloin jo ikävöidä betonimaisemia.
Kotityöt jaettiin anopin kanssa aika selkeästi: hän hoiti kasvihuoneen ja kitki porkkanat, minä taas hääräsin mökin keittiössä ja koitin pysyä lasten perässä. Lapsista sovittiin, että katsotaan vuorotellen, ainakin teoriassa. Illalla menin nukkumaan aikaisin, jo ennen kymmentä, koska yöt olivat täynnä imetystä ja vauvamatkaa. Anoppi viivähti vielä puutarhassaan vähän kuin suomalainen mummo, joka ei malta tulla edes iltapalalle. Aina kun laitoin lapset yöpuulle, kysyin pitäisikö mennä apuun kasvimaalle, mutta anoppi hymyili ja pudisti päätään.
Kärvistelin riveästi kotiarjen haasteissa, ja kuvittelin, että meillä oli ihan hyvä yhteys ja lämpö anopin kanssa.
No, pahasti olin väärässä. Asia selkeni kertaheitolla, kun mieheni tuli viikonloppuna ja vei minut saunan eteiseen keskustelemaan. Hän kertoi, että äitinsä oli loukkaantunut minuun; hän oli väsyttänyt itsensä kasvimaalla, eikä saanut apua lainkaan minulta. Kuulemma nukuin kaikki päivät (mikä on ironista, koska vauva herätti monta kertaa yössä). Mieheni oikein siteerasi anoppiaan: “Kunnon miniä nousisi aamuvarhain ja menisi petiin myöhemmin kuin anoppi, vähintään parin tunnin erolla!”
Ja mikäs se oli vielä jäänyt hiertämään en ollut muistanut pedata lasten sänkyjä päiväunien jälkeen. Sehän ei kuulemma sovi suomalaisiin hygienia-ihanteisiin ollenkaan.
En väitä olevani mikään emäntäihme, mutta en kyllä ymmärrä, miksi minun pitäisi kellistyä porkkanapenkkiin vain että saan anopille hymyn huulille. Mökkielämä, suomalaisittain rauhallista? Ei ihan enemmänkin hermojen koettelua ja nokipannukahvia.
