Kuule, mun oli ihan pakko kertoa sulle, mitä sattui mun ja poikani kanssa kun oltiin tulossa Kampin kauppakeskuksesta bussilla kotiin. Siinä vieressä istui nainen, jolla oli suunnilleen samanikäinen lapsi kuin mun Eemeli.
Bussi oli taas aivan täynnä, tuttu Helsingin ahdasta arkea, kun havaitsin yhden nuoren miehen kuulokkeet korvilla istumassa paikalla. Pyysin tosi kohteliaasti, että voisiko hän antaa meille istumapaikan. Hän nousi heti, eikä sanonut mitään pahaa, ja niin päästiin Eemelin kanssa istumaan. Eemeli oli niin söpö, antoi pojalle Fazerin sinisen kääreessä olevan karkin kiitokseksi. Nuori mies ihan punastui ja hymyili meille.
No, se nainen vieressä kai ajatteli tehdä saman tempun. Hän alkoi nimittäin melkein repiä kiinni kauluksesta yhtä miestä, joka torkkui penkissä aivan kaikessa rauhassa. Kun mies ei herännyt, se äiti alkoi oikeasti huutaa kovaan ääneen, että “Ettekö näe että minulla on pieni lapsi! Antakaa tilaa!” Hän huusi niin kovaa, että oma poikansa alkoi parahtaa itkuun pelästyksestä. Mies vastasi aika napakasti, “En minä halua antaa paikkaani. Olen väsynyt.” Eikä suostunut nousemaan.
Tiedätkö, mä ymmärrän miestä täysin eikä hän ollut kenellekään mitään velkaa. Hän ei ollut ansainnut sellaista kohtelua. Tarjosin jopa, että hänen lapsensa voisi istua Eemelin vieressä, mutta se ei kelvannut, sillä tärkeämpää tälle äidille näytti olevan pitää meteliä.
Säkin tiedät, etten ikinä tekisi noin. Jos tarvitsen apua, pyydän nätisti. Jos joku antaa paikan lapselle, kiitän kunnolla. Ja jos ei, sekin on ihan okei, koska jokaisella on omat jutut. Kuitenkin, koko elämäni aikana en ole saanut kertaakaan kieltävää vastausta, kun olen pyytänyt ystävällisesti.
Ehkä juuri siksi, etten koskaan huuda tai nälvi vieraita. Kyllä suomalaisella järkevällä käytöksellä pääsee pitkälle!
