Kun olin lapsi, haaveilin aikuisuudesta ja vapaudesta: ajattelin, että voisin syödä mitä haluan, mennä nukkumaan silloin kun itse päätän ja lähteä ulos kysymättä lupaa keneltäkään. Nyt nauran sille pienelle, naiiville itselleni. Todellisuus iski päin kasvoja heti, kun muutin omaan asuntooni Helsingin keskustassa: siivous, ruoanlaitto, vuokra, laskut, kaupassa asioiminen kaikki yhden palkan varassa, joka hädin tuskin riitti. Luulin, että vapaus tarkoittaa yksinkertaisesti illallisen valitsemista. En tiennyt, että se tarkoittaa myös laskelmointia siitä, riittääkö rahaa sekä riisiin että saippuaan.
Eräänä aamuna tajuan, etten ole viikkoihin istunut rauhassa aamiaisella. Herään, käyn suihkussa, petaan sängyn nopeasti ja juoksen pysäkille ehtiäkseni bussiin. Matkalla muistan, etten ole vastannut työmeiliin, että nettilasku pitää maksaa ennen perjantaita ja kortti on melkein tapissa. Aikuisten vapaus osoittautui listaksi tehtäviä, ei haaveiden täyttymistä.
Kun palaan kotiin, väsymys iskee kuin tiilimuuri. Avaan jääkaapin toiveikkaana, että siellä olisi jotain valmiiksi syötävää. Mutta ei on pakko tiskata, leikata, kokata ja sen jälkeen taas tiskata. Joskus syön vain ruisleipää ja juustoa, vain etten joutuisi koskemaan paistinpannuun. Eikä sekään ole lepoa, sillä mielessä pyörii: vesilasku on korkea, pitää tarkistaa keittiön hana, aamun vaatteet haisevat koska unohdin ripustaa ne kuivumaan.
Ystäväni toistavat: Nähdäänkö viikonloppuna? Mutta aina kun yritämme sopia tapaamista, jokaisella on oma esteensä: yksi tekee ylitöitä, toinen hoitaa sairasta sukulaista, kolmannella ei ole euroakaan ylimääräistä, neljäs on vain uupunut. Teini-iässä näimme lähes päivittäin; aikuisina voi kulua kuukausi ilman tapaamista. Sitten kun vihdoin kokoonnumme, keskustelu pyörii väsymyksen, laskujen ja selän särkyjen ympärillä. Olemme nuoria, mutta kuulostamme kahdeksankymmenvuotiailta.
Tärkeintä on ehkä ollut ymmärtää, ettei todellista lepoa ole. Jopa viikonloput ovat lista tehtäviä: pyykkiä, siivousta, viikon suunnittelua, kaupassa käyntiä, jotain suorttaminen mikä meni rikki. Yhtenä lauantaina huomaan itkeväni lattiaa pestessäni; ajattelen: En lepää edes silloin, kun minun pitäisi levätä. Lapsena kutsuin tätä vapaudeksi, vaikka tosiasiassa olen alkanut tehdä kaiken sen, mitä aikuiset joskus tekivät puolestani nyt ei ole enää ketään auttamassa.
Työ ei myöskään ollut sitä mitä kuvittelin. Luulin, että työnteko tuo tyytyväisyyttä. En tiennyt, että se sisältää hymyn väsyneenäkin, typerien kommenttien sietämistä, alati muuttuvien tavoitteiden perässä juoksemista ja sen, että suuri osa palkastani häviää asioihin, joita en edes huomaa. Yhtenä päivänä istun keittiön pöydän ääressä ja mietin, ostanko lounaaksi salaattia vai säästän rahat kuukausilippuun. Näitä kukaan ei kerro lapselle. Kukaan ei sano, että aikuisuus on jatkuvaa mielessä pyöriviä laskelmia.
Luulin, että aikuisuus tarkoittaa vapautta. Mutta todellisuudessa se on hieno tasapaino uupumuksen, vastuun ja muutaman pienen, ohikiitävän hiljaisen hetken välillä.
