Mies kasvatti tytärtään yksin Helsingin laitamilla, kauan sitten kun talvet olivat vielä lumisia eikä elämän taakkaa jaettu kenellekään muulle. Kaikki hänen toiveensa ja vaivannäkönsä tähtäsivät siihen, että tyttärestä kasvaisi kunnollinen, lämmin ihminen. Mies teki pitkää työpäivää rakennuksilla ja säästi jokaisen euron, jotta tytär saisi kaiken, mitä tarvitsi. Tyttären elämän alku ei ollut helppo, sillä äiti menehtyi varhain, jättäen jälkeensä hiljaisen kaipuun.
Vuosien saatossa tyttären arki oli usein raskas. Naapuriston lapset kiusoittelivat häntä äidittömyydestä ja köyhyydestä, ja moni ilta päättyi kyyneliin. Isä lohdutti lastaan parhaansa mukaan, muistuttaen, että elämä heittelee meitä usein arvaamattomista suunnista. Hän rakasti tytärtään koko sielullaan ja osoitti sen erityisesti surun hetkinä.
Tyttären suosikkijuhla oli aina ollut uudenvuodenaatto, jota odotettiin sydän täynnä toivoa, pakkasen nipistellessä poskia. Koululla järjestettiin vuosittain juhlat, joissa kaikki oppilaat pukeutuivat värikkäisiin naamiaisasuihin ja saivat pieniä lahjoja. Vaikka rahatilanne oli aina tiukka, isä koetti aina järjestää jotain erityistä kerran hän jopa osti tyttärelleen kauniin, vaaleansinisen iltapuvun, jonka nähdessään kaikki luokkalaiset ihailivat ja taputtivat. Tytär oli pakahtua onnesta ja kiitteli isäänsä uudelleen ja uudelleen.
Vuodet vierivät. Tytär, nimeltään Helmi, osoittautui todella älykkääksi, ja lukion päätteeksi hän muutti Turkuun opiskellakseen yliopistossa. Elämä suuressa kaupungissa muutti Helmiä. Hän huomasi nauttivansa rahasta, ja vähitellen hänestä kasvoi laskelmoiva ihminen. Helmi alkoi tapailla miehiä, jotka veivät hänet hienoihin ravintoloihin ja ostelivat hänelle kalliita vaatteita.
Kun Helmi tuli raskaaksi, hän valmistautui tulevaan avioliittoon. Hän iloitsi siitä, että sulhanen oli varakas. Helmi ei kuitenkaan edes harkinnut kutsuvansa isäänsä saati muita sukulaisiaan juhlaan. Sen sijaan hän kirjoitti isälleen kirjeen, jossa pyysi tätä olemaan tulematta. Perusteluna hän kertoi, että häävieraina olisi pelkästään varakkaita kaupunkilaisia isä ei olisi sopinut joukkoon.
Muurari-isä murehti syvästi; vuosien uhraukset ja rakkaus olivat menneet tähän pelkkään sivuun siirtämiseen. Ansaitsiko hän tällaisen kohtelun? Lopulta, pitkän pohdinnan jälkeen, isä lähti kuitenkin Turkuun.
Juhlan loppupuolella, isä astui hiljaa Helmin luo, ojensi pienen kimppunsa tuoreita kevätkukkia, suuteli tytärtä poskelle ja toivotti tälle onnea. Sitten hän kääntyi ja poistui väkijoukosta. Helmi jäi seisomaan kuin kivettyneenä. Häpeä ja katumus vyöryivät hänen päälleen kuinka hän saattoi kohdella läheisintä ihmistään noin?
Helmi juoksi isänsä perään, kyyneleet silmissä, ja pyysi anteeksi. Hän vannoi, ettei tekisi enää koskaan niin suurta vääryyttä.
