Vaikka mieheni Villellä oli alku melkoista suossa rämpimistä, hän kasvoi siitä huolimatta kunnon suomalaiseksi mieheksi koulutettu, järkevä ja menestynyt kiitos rakkaan isoäitinsä Sanelman hellän huolenpidon.
Kun tapasin Vilhelmuksen mummon Sanelman, olin mykistynyt hänen ystävällisyydestään ja sydämestään, joka voisi kilpailla vaikka Itämeren halki uivien majavien kanssa. Hänen rakkautensa Vilhelmuska kohtaan näkyi ihan kaikessa, aina siitä miten laittoi ruisleivän päälle juustoa, siihen miten tuki häntä elämässä. Meidän ilomme kasvoi entisestään, kun perheeseemme syntyi tytär, ja tietysti nimesimme hänet Sanelmaksi, ihan vaan koska alkuperäinen Sanelma oli koko suvun salainen moottori.
Elämä meidän perheessä oli kuin suomalainen juhannus: rakkauden täyttämä, rauhallinen ja harmoninen ainakin sillä perinteisellä tavalla kuin mökkireissut ovat harmonisia (ei lasketa hyttysiä). Mutta sitten eräänä keskiviikkoiltana, kun juuri olimme laittamassa paistettua silakkaa, oven taakse ilmaantui outo mies, joka väitti olevansa Vilhelmuksen isä. Hän alkoi laulaa rumasana-oopperaa ja heittää solvauksia, niin että jumppamatto tärisi oven vieressä. Soitin Vilhelmukselle heti ja sanoin, että nyt olisi syytä tulla kotiin äkkiä, kuin meloisi Saimaan yli pikavauhdilla.
Ville tuli, katsoi miestä kuin uutista sääennusteessa, ja käski hänet ulos saman tien. Mutta show ei päättynyt siihen: isä outoine puolisoineen ilmestyi seuraavaksi Vilhelmuksen työpaikalle, vaatimaan elatusmaksuja. Suomalaisella byrokratialla ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta kävi ilmi, ettei tämä isä ollut koskaan ollut mukana Vilhelmuskan elämässä, edes reissulla Koliin nuoruutensa vuosina.
Siitä huolimatta isä jatkoi rohkeita vierailuja, ilmestyi kerran meille lapsineen muka apua vailla. Päätimme laittaa valvontakamerat eteiseen, jos vaikka dokumentoitaisiin seuraavat yllätysvierailut, ihan mahdollisten todisteiden varalta. Onneksemme ja vähän ironisesti seuraavat neljä vuotta olivat yhtä hiljaisia kuin syyskuu Lapissa: ei käynyt enää kimppuun, eikä saanut meistä empatiaa. Ei ihme, kun aikoinaan oli jättänyt nuoren Vilhelmuksen melkein tyhjään kotiin, vailla apua ja tukiverkostoa.
Kaikista näistä koettelemuksista huolimatta meidän perhe pysyi yhtä tiiviinä kuin perinteinen villasukka, kiitos Sanelman rakkauden ja neuvokkuuden. Hänen vaikutuksensa elämäämme oli mittaamaton, ja olimme jokaisena päivänä kiitollisia, että hän oli läsnä. Yhdessä kohtasimme menneisyyden kuin pulkka keväthangessa vahvoina ja päättäväisinä, pitäen kiinni siitä suomalaisesta rakkaudesta, joka piti perheen kasassa, vaikka maailma ympärillä pyörisi miten tahansa.
