Olin juuri saanut siivouksen valmiiksi kotona: lakaisin kaikki huoneet, aloin pestä lattiat huolellisesti. Silloin anoppini pudotti tarkoituksella auringonkukan siemenen kuoria vastapestyille lattioille. Katsoin häntä hämmentyneenä. Se oli aivan tahallista.
Äiti, miksi teit noin? Näin kyllä, että teit sen tarkoituksella!
Anoppini vilkaisi minua halveksuen ja sanoi kylmästi:
Sinä kyllä siivoat uudestaan! Ei se sinua tapa!
Hän hymyili pilkallisesti tempulleen ja painui takaisin vuoteeseensa. Kuljin toiseen huoneeseen hakemaan harjaa ja rikkalapiota, sillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin siivota taas.
Anoppini avasi lehden, jota hän oli jo lukenut moneen kertaan.
Miksi sinä vihaat minua niin paljon? Mitä olen tehnyt ansaitakseni sen, että aina pilkkaat minua? Teen ruokaa sinulle, pesen vaatteet, siivoan. Ja tyttäreni auttaa sinua aina! Miksi sinä vihaat minua? kysyin anopiltani surullisena.
Hän ei edes katsonut minuun, ei sanonut sanaakaan. En odottanut enää selityksiä tai anteeksipyyntöä.
Lopulta itku purkautui minusta. Pyyhin lattiat loppuun kyyneleet poskilla ja lähdin pois huoneesta. Menin pesemään pyykkiä ja sen jälkeen kävin vihanneskaupassa.
Kotona oli aina loputtomasti tekemistä. Kun vain työskentelin, en ehtinyt miettiä mitään ja aika kului ohitse kuin huomaamatta.
Mieheni kuoli monta vuotta sitten. Silloin tyttäremme, Kaarina, oli vasta 8-vuotias.
Heti hautajaisten jälkeen anoppini sanoi:
Jää tänne! En päästä sinua mihinkään. En halua, että kylällä puhutaan, että olen ajanut sinut pois.
Totta kai suostuin. Eihän minulla ollut muuta paikkaa. Siskoni ja hänen kaksi lastaan asuivat jo vanhempieni luona, sinne ei olisi mahtunut enää minua ja Kaarinaa.
Olin toivonut, että vaikka anoppi oli hankala, vuosien myötä löytäisimme yhteisen sävelen. Mutta niin ei koskaan käynyt.
Julkisesti hän käyttäytyi kuin kaikki olisi hyvin, mutta kun olimme kahden, hän halveksi ja määräili minua jatkuvasti. Hänen mukaansa minun täytyi tehdä kaikki, mitä hän halusi.
Sinä olet niin tyhmä! Kuka sinua tarvitsee! Ei kukaan mies sinuun enää katso on lapsikin! Jää Kaarinan ja minun kanssa. Kun minä kuolen, saat tämän talon! Mutta jos et tottele, annan talon jollekin muulle, ja sinä jäät tyhjän päälle!
Pelkäsin sitä kovasti, joten suostuin kaikkeen ja nielin kaiken nöyryytyksen, vain jotta Kaarinalla olisi asiat hyvin.
Anopilla ei ollut aikomustakaan lähteä ajasta. Hän oli jo yli yhdeksänkymmenen, mutta ei koskaan valittanut terveydestään. Kaikki eläkkeensä, yli 900 euroa, kului pelkästään hänen omiin menoihinsa. Hän vaati minua ostamaan hänelle parasta ruokaa ja herkkuja.
Olen jo kauan tiennyt, että tein aikoinaan ison virheen jäädessäni tänne hänen luokseen. En olisi koskaan saanut suostua. Nyt olen joutunut vuodesta toiseen sietämään jatkuvaa nöyryytystä.
Nyt Kaarina on valmistumassa yliopistosta. Hänellä on poikaystävä, Oskari, jonka kanssa aikoo avioitua. Oskari on todella mukava. Häiden jälkeen he muuttavat Oskarin kotiin. Toivon sydämestäni, että Kaarina saa elää onnellisen elämän.
Säälin kovasti itseäni ja elämääni, joka on mennyt pilalleKaarinan hääpäivänä talossa vallitsi harvinaisen hiljaisuus. Kaarina oli onnellinen, hymyili kirkkaana Oskarille ja kiitti minua kaikesta tuesta. Anoppi istui nurkassa ilmeettömänä, mutta minä olin täynnä ylpeyttä.
Häiden jälkeen, kun Kaarina ja Oskari olivat lähteneet, talo tuntui tyhjältä. Nousin yöllä ikkunan ääreen ja katselin tähtiä. Itkin kerran vielä, mutten enää surusta vaan helpotuksesta. Vuosikausien varjot alkoivat väistyä, kun ymmärsin, että olin kasvattanut rohkean ja onnellisen tyttären.
Aamulla anoppi oli myrtynyt, moitti jälleen pyykit ja ruoan. Katsoin häntä hetken, sitten sanoin hiljaa mutta varmasti:
Tiedän, että et koskaan hyväksy minua, etkä ehkä koskaan pyydä anteeksi. Mutta tässä talossa on taas rauha. Olen tehnyt kaiken voitavani. Nyt minäkin ansaitsen levon.
Hän ei vastannut. Hiljaisuus kesti kauan. Otin Kaarinan valokuvan ja hymyilin: maailma oli edelleen täynnä mahdollisuuksia.
Ja niin, ensimmäistä kertaa vuosiin, annoin itselleni luvan avata oven ja astua ulos aamuun aivan yksin. Hengitin raikasta ilmaa, ja tunsin, kuinka sydämeni keveni jokaisella askeleella. Uusi päivä oli alkanut vihdoin minunkin elämässäni.
