Kun olin lapsi, pikkuveljeni oli aina äidin ja mummon silmissä se kultapoika. He suorastaan jumaloivat häntä, laittoivat hänet kaiken keskiöön, ja minä jäin vähän kuin taka-alalle. Hän sai aina parhaat lelut, suklaat, pullat ja marjat. Minä taas unohdettiin usein, ja mut pistettiin siivoamaan hänen jälkiänsä, petaamaan hänen sänkynsä ja valmistamaan aamupalaa. Tuntui kuin olisin hänen kotikokkinsa ja siivooja, juoksentelemassa toteuttamaan jokaista hänen toivettaan, ja voin sanoa, että kyllä se vähän harmitti.
Se jatkuva epätasa-arvo kotona ärsytti mua tosi paljon, varsinkin kun muistin miten äidin edellinen avioliitto oli mennyt, kun hänen miehensä kohteli häntä huonosti ja he erosivat lopulta. Nyt tuntui, että äiti kasvatti samanlaista miestä itsekin. Silloin kun yritin kapinoida ja sanoa vastaan, minut vaiennettiin nopsaan, eikä tilanne muuttunut yhtään mihinkään. Muistan erityisen hyvin sen viimeisen kouluvuoden, kun opiskelin hullun lailla päättökokeita varten. Vaikka olin syventyneenä kirjoihin, äiti ja mummo huutelivat viiden minuutin välein, että pitäisi jättää kaikki ja mennä taas ruokkimaan veljeäni. “Veljesi on tärkein”, he sanoivat, ja hänen tarpeensa ajoi aina kaiken edelle. Selvisin kyllä kokeista, mutta työmäärä ja paine oli välillä ihan hurja.
Sitten kun aloin valmistautumaan yliopiston pääsykokeisiin, mummo vielä kyseenalaisti koko opiskelun merkityksen naiselle. Hän sanoi, että olisi parempi keskittyä naimisiinmenoon, lapsiin ja kodin pyörittämiseen. Mutta mä en luovuttanut vaan jatkoin opiskelua ja valmistuin. Silloin alkoi tuntua siltä, etten enää jaksanut kantaa koko veljen vastuuta harteilla, joten päätin viimein lähteä omilleni. Kyllä se oli iso päätös ja vähän pelottikin, mutta en vaan enää kestänyt olla pelkkä hoitaja kotona. Äiti ja mummo suuttuivat lähdöstä tosi paljon, etenkin kun mummo joutui jäämään pois töistä hoitaakseen rakasta pojanpoikaansa.
Kotoa lähteminen oli vaikeaa, mutta oli ihan pakko tehdä se oman hyvinvoinnin vuoksi. Tiesin, että ansaitsen enemmän kuin olla vain pikkuveljen käskyläinen, ja halusin oikeasti elää sellaista elämää, jossa mun arvo ja tekeminen huomataan ja arvostetaan.
