Mun läheisin ystävä, haluan kertoa sulle vähän raskaan tarinan mun nuoruudesta, vaikka se ei ole ihan helppo jakaa. Mä olin 16, kun tulin raskaaksi. Olin silloin tosi ihastunut Samuliin me oltiin seurusteltu reilu vuosi, ja Samuli oli mun luokkakaveri Helsingin koulusta. Oltiin ihan järkyttyneitä, kun ymmärrettiin tilanne, eikä rohjettu heti kertoa mun vanhemmille mitään. Mutta kun asia lopulta tuli ilmi, mun vanhemmat suuttui pahasti.
Meidän perheestä oli aina ajateltu, että ollaan malliesimerkki. Mä olin ainoa lapsi ja pärjäsin hyvin opinnoissa. Samuli myös menestyi koulussa, ja molempien vanhemmat odotti meiltä huippuarvosanoja ylioppilaskirjoituksista ja yliopistoon pääsyä hyvää tulevaisuutta ja työtä. Lapsi olisi sotkenut nämä suunnitelmat ihan kokonaan.
Mun äiti siis painosti mut aborttiin, koska se ajatteli että vielä ehtii tehdä sen. Kaikki meni lääketieteellisesti hyvin, mutta toki se oli raskasta. Sen jälkeen mä ja Samuli palattiin tavalliseen arkeen, nähtiin edelleen toisiamme, kirjoitettiin ylioppilaiksi ja päästiin opiskelemaan Turkuun. Vuosi myöhemmin naimisiin, eikä mun vanhemmat enää puuttuneet meidän elämään.
Sit tulin uudestaan raskaaksi, ja tällä kertaa kaikki olivat tosi onnellisia mun puolesta. Mutta kuudennella kuulla aloin vuotaa verta ja jouduin sairaalaan. Poika syntyi aivan liian pienenä vain 1,5 kiloa ja hän kuoli parin tunnin kuluttua.
Komplikaatioiden takia lääkärit joutuivat poistamaan mun kohdun, eikä mulla enää ole mahdollisuutta saada lapsia. Mun äiti tuli käymään sairaalassa ja pyysi anteeksi, että painosti mut aborttiin vuosia aiemmin, mutta ei se oikeastaan helpottanut oloani.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, ja joitain asioita ei saa korjattua ja nyt en voi enää koskaan olla äiti tai saada omaa perhettä. En tiedä vielä pystytäänkö me Samulin kanssa jatkamaan yhdessä ja olla onnellisia. Suomessa perhe ja lapset ovat monille niin iso juttu ja kyllä mäkin haaveilin meidän omasta tulevaisuudesta.
