Tämä episodi sattui viime kesänä, oli perjantai, mieheni oli töissä ja minä sekä tyttäreni suuntasimme kauppatorille ostoksille.
Kun ostokset oli hoidettu, lähdimme takaisin kotiin, kuten kunnon suomalaiset konsanaan toripäivä on pyhä. Kotona aloitimme arkiaskareet: tytär imuroi, minä aloin tehdä ruokaa perussettiä.
Yhtäkkiä ulkoa kuului rajua jarrutusta. Kaukaiset sukulaisemme, oikein juhlamenolla, olivat kurvanneet pihaan. Serkkuni Marjatta, hänen miehensä Tapani ja heidän 15-vuotias Saara astuivat ovesta sisään.
Kutsuin heidät sisälle ja laitoin hätäpäissäni pöydän koreaksi. Tiedustelin, mikä sai heidät yllättäen kylään. Sain kuulla, että eilen oli Marjatan syntymäpäivä ja olivat päättäneet heti seuraavana päivänä tulla meidän luokse juhlimaan. Ylläsikö, kyllä!
En tietenkään ollut yhtään valmistautunut moiseen vieraiden vyöryyn. Kun vieraat hörppivät kahvia, soitin miehelleni Jannelle ja raportoin tilanteen. Janne ehdotti grillausta, Meillä on muuten pakkasessa juuri sopivasti kunnon possua grillivartaalle.
Palasin olohuoneeseen ja kerroin ettei oltu varauduttu, mutta että nyt käynnistetään grillimaratooni. Lupasin, että lihavartaat olisivat valmiit, kun Janne pääsee duunista.
Sukulaiset nyökkäilivät hyväksyvästi, rojahtivat sohvalle, käynnistivät television ja alkoivat tuijottaa panelikeskustelua kuin saunaillassa konsanaan.
Tässä kohtaa olin jo vähän hämmentynyt. Kysyin Tapanilta voisiko hän auttaa leikkaamaan lihaa vartaiksi, mutta hän valitti kättään ei pysty. Marjatta puolestaan mutisi, että oli matkan jälkeen huonovointinen, käänsi kylkeä ja jatkoi telkkarin tuijottamista.
Menin hiljaa keittiöön ja aloin marinoida ja pilkkoa lihat yksin. Lopulta hoidin koko homman tyttäreni kanssa, laitoin pöydän koreaksi eikä kukaan vieraista tullut auttamaan.
Kun Janne tuli kotiin, kerroin rauhallisesti, mitä kaikkea oli tapahtunut. Janne oli ihan ällikällä lyöty. Hän totesi, että olivatpa Marjatan porukka röyhkeitä ja kutsui heidät syömään.
Ruokapöydässä vallitsi hautajaismainen hiljaisuus kaikki vain kiskoivat vartaansa naamaansa, Tapani nappasi kerralla kolme ja alkoi hotkia kuin nälkävuonna. Jannesta näki, että meininki ei miellyttänyt.
Kun syötiin, kysyin kohteliaasti, haluaisiko joku auttaa tiskien kanssa. Ajattelin, että ehkä nyt omatunto heräisi… mutta turha toivo. Marjatta ilmoitti, että manikyyri estää tiskauksen, ja Saara ei osaa.
Sitten he päättivät, että jäävät yökylään. Lisäksi vaativat nukkumaan meidän sänkyyn, koska Tapanilla on selkävaiva ja tarvitsee muka kovan patjan.
Siinä kohtaa Janne ei enää kestänyt vaan nosti kunnolla metelin:
Kuvitteletteko olevanne Helsingin Sokos-hotellissa ja me ollaan palvelijoita? Nyt kamat kasaan ja kotiin siitä!
Jäin leukani roikkuen seisomaan, yritin rauhoitella tilannetta, mutta vieraat jo vetivät juoksujalkaa ulos, hyppäsivät autoon ja kaasuttivat Mäntsälän suuntaan ilman pienintäkään kiitosta. Ei turhaan sanota, että suku on pahin!
