Näin sattuu
Me odotimme Aapea niin kovasti. Raskaus oli kuitenkin raskas, ja poika syntyi keskosena. Hän makasi inkubaattorissa, useat elimet eivät olleet vielä kehittyneet kunnolla. Hengityskoneeseen. Kaksi leikkausta. Verkkokalvon irtoaminen.
Kahdesti päästettiin meidät hänen luokseen jättämään hyvästit. Mutta Aape sinnitteli läpi. Melko pian selvisi kuitenkin, että hän ei nähnyt juuri mitään eikä kuullut juuri ollenkaan. Fyysinen kehitys lähti vähitellen eteenpäin Aape oppi istumaan, tarttui leluun, sitten jo käveli tukea vasten. Mutta henkinen kehitys siitä ei tahtonut tulla mitään.
Aluksi yritimme yhdessä uskoa, sitten isä jotenkin hiljaa hävisi elämästämme, ja minä jatkoin taistelua yksin. Löysin jonkinlaisen Kelan tuen, ja kolme ja puolivuotiaana Aapelle laitettiin kuulokojeet. Nyt hän periaatteessa kuuli, mutta kehitys ei silti edennyt. Käyntejä erityisopettajien, puheterapeuttien, psykologien ja muiden ammattilaisten vastaanotoilla seurasi loputtomana jonona. Minä vein Aapea mukanani myös Marjan luo monta kertaa.
Marja ehdotti aina uutta kokeiltavaksi, minä kokeilin kaiken. Tuloksia ei tullut. Suurimman osan ajasta Aape vain istui hiljaa leikkikehässään ja pyöritteli jotain tavaraa käsissään. Hän saattoi paukuttaa sillä lattiaa, purra omaa kättään tai muuta esinettä. Joskus ulvoi yhteen soittoon, joskus ääntelehti eri tavoin. Olin vakuuttunut, että hän tunnistaa minut tervehti minua erikoisella kujerruksellaan ja tykkäsi, kun rapsuttelin hänen selkäänsä ja jalkojaan.
Lopulta vanha psykiatri totesi tylysti: mitä diagnoosia te enää haette? Kävelevä vihannes. Tehkää päätös elämästänne ja jatkakaa eteenpäin. Siirrättekö hänet laitokseen vai hoidatteko kotona kyllähän te tämän jo osaatte? Ei kannata haudata itseään hänen kanssaan, mitään suurta edistystä ei ole luvassa. Se oli ainoa kerta, kun joku sanoi asian suoraan. Veimme Aapen erityistarpeisten päiväkotiin ja minä palasin töihin.
Jonkin ajan päästä ostin moottoripyörän olin aina halunnut sellaisen. Aloin ajaa kavereiden kanssa ympäri kaupunkia ja maaseutua kun moottori ryskyi, kaikki huoleni katosivat. Isä maksoi elatusapua, jonka käytin viikonloppuisin lastenhoitajiin Aapen hoitaminen ei ollut hankalaa, kun vain tottui hänen ääntelyynsä. Eräs moottoripyöräilijäystävä, Jani, sanoi kerran: “Tiedätkö, olen ihan ihastunut suhun. Sussa on jotain traagisen kiinnostavaa.”
Tule, näytän sulle, sanoin.
Jani hymyili, luuli että kutsun kotiini ja sänkyyn. Näytin hänelle Aapen. Silloin Aape oli virkeä, ulvoi ja kujersi kai tunnisti minut tai hermostui oudosta tyypistä.
Voi perkele, totesi Jani.
Mitä sinä sitten kuvittelit? vastasin.
Pian aloimme asua yhdessä. Sovimme alusta, ettei Jani tulisi Aapen lähelle, eikä hän halunnutkaan. Kerran Jani ehdotti: “Tehdään oma lapsi.” Sanoin jyrkästi: entä jos seuraavastakin tulee samanlainen, miten sitten? Jani hiljeni melkein vuodeksi, mutta otti asian uudelleen puheeksi myöhemmin.
Syntyi Osku. Onneksi täysin terve. Jani kysyi: “Voitaisiinko nyt laittaa Aape laitokseen? Kun meillä on tervekin lapsi?” Vastasin: “Mieluummin sinut. Jani peruutti heti ‘kysyinpähän vaan’.” Osku huomasi Aapen noin yhdeksän kuukauden ikäisenä, kun ryömi lattialla.
Hänellä oli heti suuri kiinnostus Aapeen. Jani pelkäsi ja suuttui: älä päästä poikaa hänen lähelleen, voit olla vaarallista. Mutta Jani oli vähän väliä töissä tai moottoripyörällä, ja minä päästin. Kun Osku oli Aapen luona, Aape ei enää ulvonut. Tuntui, että hän odotti ja kuunteli. Osku toi leluja, näytti miten niillä leikittiin, auttoi sormet oikeisiin asentoihin.
Yhtenä viikonloppuna Jani sairastui ja jäi kotiin. Näki, että Osku hivuttautui varovasti pitkin lattiaa ja mutisi jotakin houkuttelevasti perässään, ja Aape, joka ennen pysytteli aina omassa nurkassaan, seurasi perässä. Jani sai raivokohtauksen ja vaati: “Pidä minun poikani erossa tuosta idiootista, tai vahti koko ajan.” Annoin Janille hiljaa oven avaimen.
Hän säikähti, mutta lopulta sovimme. Kävin Marjan luona:
Hän on palikka, mutta rakastan häntä, sanoin. Kamalaa, eikö?
Mitäpä siitä, sanoin. On luonnollista rakastaa omaa lastaan
Puhuin kyllä Janista, tarkensi. Mutta onko Aape Osulle vaaraksi?
Sanoin, että Osku kyllä johtaa tiimiä, mutta tarkkana toki pitää olla. Siihen jäimme.
Puolessatoista vuodessa Osku opetti Aapen laittamaan tornilelut koon mukaan. Osku itse puhui jo lauseilla, lauloi lastenlauluja ja näytti loruja, kuten ‘Pikkuvarpunen keittää puuroa’. Onko meillä nyt joku ihmelapsi? tiedusteli minulta. Jani käski kysymään. Mies halkeaa ylpeydestä, kun ystävillä muksut eivät tässä vaiheessa sano edes ‘isä-äiti’.
Luulen, että se johtuu Aapesta, arvelin. Eipä jokainen lapsi puolentoista vuoden ikäisenä saa vetää toisen kehitystä mukanaan.
Just niin! iloitsi. Kerronpa tuolle palikalle.
Mikä perhe, ajattelin kävelevä vihannes, palikka, moottoripyöräilevä nainen ja ihmelapsi. Kun Osku oppi käymään potalla, hän käytti puoli vuotta opettaakseen saman Aapelle. Samaa ruokailun, juomisen, pukemisen ja riisumisen kanssa tämän haasteen annoin Oskulle itse.
Kolmivuotiaana Osku kysyi suoraan: Mikä Aapessa on vikana?
Ensinnäkään hän ei juuri näe.
Näkee, vastasi Osku. Vain huonosti. Tällaista vielä näkee, tätä ei enää. Ja riippuu valosta! Vessan peilin lamppu on paras.
Silmälääkäri hämmästyi, kun selittäjäksi tuotiin kolmivuotias, mutta kuunteli tarkkaan ja määräsi lisätutkimuksia, joiden jälkeen saatiin hoito ja erikoislasit.
Päiväkodissa Oskulle ei oikein löytynyt paikkaa. Hänellä olisi paikka koulussa! Hän on niin ‘viisas’, että meille on iso työ kaiken tietää paremmin, napisi opettaja. Vastustin koulun aloittamista ja kehotin Oskua käymään kerhoissa ja kehittämään Aapea. Jani, yllättäen, oli samaa mieltä: “No, mitäpä se siellä hoitopaikassa tekee? Ja oletko huomannut, ettei se sun poika ole huutanut melkein vuoteen?”
Puoli vuotta myöhemmin Aape sanoi: “äiti, isä, Osku, anna, juoda ja miau-miau.” Pojat aloittivat koulun yhtä aikaa. Osku jännitti: pärjääköhän Aape ilman minua? Onhan siellä hyvät ammattilaiset? Ymmärtävätköhän he häntä? Osku tekee vieläkin, viidennellä luokalla, ensin kotitehtävät Aapen kanssa, vasta sitten omansa.
Aape puhuu lyhyin lausein. Tulee toimeen tekstin ja tietokoneen kanssa. Rakastaa ruuanlaittoa ja siivousta (joita Osku tai minä johdamme), tykkää istua pihalla penkillä, tuijottaa, kuunnella, haistaa. Tuntee kaikki naapurit ja tervehtii aina. Rakastaa muovailla savesta, koota ja purkaa rakennussarjoja.
Mutta eniten hän rakastaa sitä, kun me koko perhe ajan moottoripyörillä pitkin maantietä hän minun kyydissäni, Osku Janin kanssa, ja kaikki huudamme kilpaa kohti tuultaJoku olisi voinut sanoa, ettei näin pitänyt käydä että näistä aineksista ei voi syntyä kuin surua ja luopumista. Mutta kotona, kun Oskun piano kaikuu olohuoneesta ja Aape taputtaa tahtia pöytää vasten omalla rytmillään, ja minä paistan pannukakkuja ja Jani pesee moottoripyöräänsä pihalla, en tunne enää menetyksiä. En mieti, millaista olisi voinut olla. On vain tällainen elämä, pikkupuutarhan tuoksu ja se, että aurinko pilkistää ikkunan takaa.
Illalla pojat kasaavat yhtä ja samaa rakennelmaa jo viikon: Aape sijoittelee palikat, Osku ohjaa, minä katsoja joka en enää odota ihmeitä, vaan iloitsen niistä, jotka ovat tässä. Kun tornista sinkoaa yllättäen yksi osa, Aape nauraa: se on hänen äänensä, huutonaurua, raikasta ja iloista. Osku katsoo, näen hänen silmistään: hän tietää jotain, mitä maailma ei vielä ole ymmärtänyt.
Halaamme kaikki yhdessä, ihan kuin kukaan ei olisi erillään eikä puutu mitään. Ei täydellisyyttä, ei epäonnistumisia vain meidän kummallinen, rikkonainen, ehjä joukko.
Näin sattuu. Mutta silti, aika usein, käy ihan hyvin.
