Tämä tarina tapahtui suomalaisessa koulussa vuonna 1986. Tapausta todistivat vain kahdeksanvuotiaat lapset, eikä heistä kukaan kertonut siitä kotona eikä muualla siksi asiasta ei tullut julkista. Myöskään vanhemmat, jotka ehkä saivat vihiä siitä, miten kaikki meni, eivät koskaan valittaneet opettajalle. Ei kukaan.
Minä sain tietää tästä tapauksesta itseltäni opettajalta, jota muistot ja syyllisyys tuosta yhdestä oppilaasta vaivasivat koko loppuelämän. Hän koki toimineensa liian kovakouraisesti.
Tilanne todella oli… noh, vaikea. En itse tiedä tarkalleen, miten siihen olisi pitänyt suhtautua.
Olisin kiinnostunut kuulemaan teidän ajatuksianne.
Pieneen pohjoissuomalaiseen paikkakuntaan, vaikkapa Kuhmoon, oli työnsaannin perässä tullut nuori luokanopettaja. Hänkin oli oikeastaan vielä melkein lapsi vain 22-vuotias. Kokemusta ei juuri ollut, mutta halu ottaa vastaan ensimmäinen oma luokka ja näyttää kaikille, mihin pystyi, oli valtava sekä ammatillisesti että ihmisenä.
Alku sujui hyvin. Lapset, jotka hänelle osoitettiin, olivat kaikki jääneet jälkeen suositummasta rinnakkaisluokasta, mutta heidän menestyksensä ilahdutti sekä koteja että koulun johtoa. Kurin kanssa ei ollut suuria ongelmia.
Joukosta kolmestakymmenestäviidestä oppilaasta aina löytyy muutama, joka koettelee opettajaa kunnolla. Miia-Liisalla kutsutaan häntä nyt sillä nimellä oli omansa. Hän kuitenkin löysi nopeasti yhteisen sävelen heidän kanssaan, sai innostettua mukaan yhteiseen tekemiseen. Kaikkiin paitsi yhteen…
Lauri oli yksinhuoltajan lapsi, äiti ei tuntunut paljoa lapsestaan välittävän: kunhan ruokaa oli lautasella, niin hyvä. Poika kasvoi kuin metsän reunan horsma: omissa oloissaan, ei osannut eikä halunnut olla tekemisissä muiden lasten, saati aikuisten kanssa.
Miia-Liisa yritti monin tavoin lähestyä Lauria ja saada kontaktia, mutta aina jäi tuloksetta. Lauri teki kaikkea tahallaan väärin; saattoi koko tunnin istua pöydän alla irvistellen ja kerätä muiden naurua. Hän kiroili näyttävästi, jotta varmasti kaikki kuulivat, haukkui rumasti, sai toiset erityisesti tytöt kyyneliin. Koulun pihalla hän poltti röökiä, vaikka edes yläluokkalaiset eivät uskaltaneet.
Huomautuksiin Lauri reagoi uhmakkaasti:
Ja mitä sä muka mulle teet?
Pahin asia tässä hankalassa pojassa oli kuitenkin se, että hän sylki. Ei ollut lasta, jota hän ei olisi kerran vähintään sylkenyt.
Lauri teki sen silminnähden nauttien: keräsi ison sylkiklimpin ja ampui sen kohti seuraavaa uhria…
Inhottavaa ei riitä sanaksi.
Miia-Liisa puhui pojalle kerta toisensa jälkeen, häpesi ja yritti selittää, miksi niin ei saa tehdä kaikki turhaa. Lauri sylki entistä hanakammin.
Lopulta Miia-Liisa otti yhteyttä Laurin äitiin, vaikka harvoin turvautui vanhempiin:
Voisitko puhua pojallesi? Hän ei kuuntele minua, on sylkenyt kaikki luokasta, kohta varmaan minäkin saan osani.
Äiti lupasi “auttaa” ja odotti Lauria kotona patterin vieressä. Kun poika seuraavana päivänä tuli kouluun, hänen katseessaan paloi viha ja kehoissa näkyivät mustelmat.
Sinä päivänä Lauri laajensi toimintaa: hän sylki välitunnilla käytävässä. Ensin salaa, sitten avoimesti. Hän näytti suorastaan nauttivan muiden kiusaamisesta, naurahti pahantahtoisesti nähdessään toisten inhon ja kyynelien sekoittaman avuttomuuden.
Aina välillä isommat pojat ottivat Laurin niskalenkkiin, antoivat tukkapöllyä, varoittivat ja päästivät menemään. Lauri juoksi siteen välimatkan ja huuteli perään rumia.
Toiseksi luokka oli saanut tarpeekseen. Huipentuma nähtiin, kun Lauri sylkäisi kunnon limat suoraan maantieteen opettajan hiuksiin. Tämä opettaja oli kaikkien suosikki. Lauri kiipesi portaille ja sylki alas kulkevien päälle. Hän varmaan luuli, että kyseessä oli vanhempi oppilas. Opettaja itse ei edes huomannut asiaa, mutta kymppiluokkalaiset näkivät ja sen jälkeen Lauri sai kokea kunnon selkäsaunan, joutui koulun terveydenhoitajan luokse.
Miia-Liisa, tämä ei voi jatkua näin, vanha terkkari sanoi, kun “rauhoittumaton” palasi tunnille tälle keksittävä ratkaisu.
Olen kokeillut kaiken mahdollisen. Mikään ei auta Hän vain muuttuu ilkeämmäksi ja röyhkeämmäksi, sanoi Miia-Liisa nolona.
Tuollaiset ymmärtävät vain omalla kielellään, totesi hoitaja hiljaa.
Mitä se tarkoittaa…? Että minun pitäisi sylkäistä häntä, jotta hän ymmärtäisi!? opettaja tiuskaisi vähän hermostuneena.
Mene ja tiedä
Keskustelu jäi siihen, mutta Miia-Liisan mielessä se jäi pyörimään.
Hetken Lauri pysyi rauhallisena kunnes palasi vanhaan. Yhden tytön syntymäpäivät, hän toi suklaakonvehteja, jakoivat niitä kaikki ja silloin Lauri sylkäisi syntymäpäivälasta suoraan kasvoihin. Tyttö puhkesi lohduttomaan itkuun Lauri hymyili tyytyväisenä ja katsoi opettajaa ilmeellä: “Mitä sä tälle teet?”
Nyt Miia-Liisan mitta täyttyi.
Hän käveli tyynesti luokan ovelle, lukitsi sen ja katsoi vaikenevia oppilaita tiukasti:
Nouskoon ylös ne, joihin Lauri on ikinä sylkenyt.
Melkein kaikki nousivat seisomaan.
Me olemme yrittäneet kertoa, että tämä on törkeää ja inhottavaa, mutta Lauri ei ymmärrä. Ehkä hän ymmärtää nyt Minä annan jokaiselle luvan tehdä jotain todella rumaa. Sellaista, mitä hyvät ihmiset eivät koskaan tee. Mutta meillä ei ole enää muita vaihtoehtoja. Jokainen voi nyt sylkäistä Lauria kerran.
Lapset lähestyivät Lauria hiljaa, ilman sanoja. Lauri ryntäsi ovea kohti mutta se oli lukossa. Lopulta joukko tunki hänet nurkkaan pesualtaan viereen. Osa sylki huolella, ehkä helpottuneena, osa teki sen symbolisesti väkinäisenä. Melkein kaikki kuitenkin, vuorotellen. Kaikki tapahtui kuin liukuhihnalla, hiljaa, järjestelmällisesti. Kukaan ei nauranut, kukaan ei puhunut.
Kuului vain Laurin hiljaista itkua.
Kun kaikki palasivat paikoilleen, näky oli sydäntäsärkevä.
Ei tarvitse kuvailla enempää kuvitelkaa itse, miltä näyttää se, jonka päälle kolmisenkymmentä lasta on sylkenyt.
Lauri istui lattialla pää polvien välissä, kyynelten valuessa kasvoille.
Miia-Liisa katsoi luokkaa pitkään. Ilmassa roikkui kirkas hiljaisuus.
En tiedä teistä, mutta minua hävettää. Itseäni, häntä, meitä kaikkia, hän sanoi hiljaa.
Lapset painoivat katseensa.
Muistakaa tämä päivä, hän jatkoi älkää koskaan enää loukatko ketään, sanoilla tai teoilla. Näitte, mihin se voi johtaa.
Hän avasi oven. Lauri livahti ulos polvet tutisten.
En aio sanoa, että tästä tulee meidän salaisuus. Uskon, että tiedätte sen itse, Miia-Liisa sanoi vaimeasti. Voitte mennä.
Lauri ei tullut kouluun sinä päivänä enää, eikä seuraavanakaan.
Miia-Liisa meni hakemaan hänet kotoa. Hän valmistautui hankalaan keskusteluun äidin kanssa, mutta tämä ei tiennyt mitään.
Ei ole oma itsensä On vain itkenyt kotona, eikä halua mennä kouluun, äiti puolittain pahoitteli.
Voisinko jutella hänen kanssaan? opettaja kysyi.
Äiti nyökkäsi. Lauri ryömi peiton alle.
Ymmärrän harmittaa, opettaja laski kätensä Laurin päähän. Ja pelottaa ehkä toiset nauravat nyt pitkäänkin.
Lauri ei sanonut sanaakaan.
Mutta et kai sinä pelkää kuitenkaan? Ehkä he joskus vielä nauravat, mutta eivät ne sinua tuhoa.
Hiljaisuus.
Haluatko vaihtaa luokkaa? Ehkä sielläkin tykättäisiin, jos alat sylkeä.
Lauri singahti sängystä silmät kiiluen:
En koskaan enää sylje! kirkui hän hätääntyneenä. Älä siirrä minua muualle
Hyvä niin. Lapset ovat huolissaan, kun et ole ollut koulussa.
Lauri painoi päänsä.
Miia-Liisa silitti hajamielisesti hiuksia:
Nähdään huomenna.
Huomenna, kuiskasi poika hiljaa.
Kun Lauri palasi kouluun, kaikki käyttäytyivät niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kukaan ei enää koskaan sylkenyt luokassa.
Yläluokille siirryttäessä kaikki opettajat kiittivät, että yhtä saumattoman tiivistä luokkaa ei ollut vähään aikaan nähty.
Ihan kuin he muodostaisivat yhden kokonaisuuden, tuumivat toiset.
Tai ehkä heitä yhdistää jokin suuri salaisuus, naureskelivat toiset, luullen vitsailevansa hauskasti.
Ehkä Miia-Liisa, joka lähetti ensimmäisen luokkansa yläkouluun, olisi osannut täydentää keskustelua, mutta hän oli jo muuttanut toiseen kaupunkiin eikä palannut.
Vuosien ajan häntä vaivasi tuo ahdistava hetki. Hän mietti, oliko tullut tahattomasti vahingoittaneeksi lasten mieliä.
Kerroin hänelle: selvitä nyt, miten Laurille kuuluu ja päästä irti menneestä.
Niin hän teki.
Kävi ilmi, että Laurin äiti meni naimisiin reserviupseerin kanssa, ja tämä vaati Lauria pyrkimään kadettikouluun ja auttoi tämän sisäänpääsyssä.
Nyt entinen koulukiusaaja on reilu 45-vuotias. Hän on upseeri.
Kaikkien näiden vuosien aikana hän piti yhteyttä useisiin luokkatovereihin. Palasi joskus lapsuuden kaupunkiinkin.
Ja: luokkakokouksissa “Laurin uudelleenkasvattamisesta” ei koskaan puhuttu. Ei edes vitsillä. Ehkä he eivät vain muista.
