Minä ja entinen vaimoni tulimme toimeen vain suhteemme alkuvaiheessa. Silloin elettiin makeita aikoja, suklaarasioita, kukkakimppuja ja tuoretta ihastusta luulimme, että rakkautemme oli syvää ja ainutlaatuista. Kun saimme tietää odottavamme lasta, molempien vanhemmat painostivat meidät naimisiin. Silloin asiat alkoivat muuttua. Emme vielä siinä vaiheessa eronneet, mutta ensimmäisen yhteisen vuoden ja pojan syntymän jälkeen riitelimme useamman kerran viikossa aivan turhista asioista.
Onneksi itse tein paljon töitä, ja vaimoni jäi kotiin lapsen kanssa, joten saimme olla hetket erillään. Kun emme törmäilleet kotona jatkuvasti toisiimme ja sain viettää kiireettömiä hetkiä poikani kanssa, ei arki ollut aivan kurjaa. Ehkä juuri siksi päädyimme hankkimaan toisenkin lapsen, kun esikoinen täytti neljä.
Toisen lapsen myötä lähennyimme hieman ja aloimme uskoa, että perhe-elämämme voisi vielä järjestyä. Oli aina tekemistä lastenhoitoa, arjen pyörittämistä ja huolta yhteisestä pärjäämisestä.
Pian toisen jälkeen syntyi kolmaskin lapsi. Otin yhä enemmän töitä vastaan, ja vaimoni oli siitä samaa mieltä. Emme olleet koskaan säästöihmisiä ja halusin, etteivät lapset kokisi olevansa huonompia kuin muut. Tein töitä niin paljon kuin jaksoin. Muistelin myös hemmotelleeni vaimoani, vaikka näin jälkikäteen ajatellen se ei ollut hänelle tarpeeksi. Kun vanhin lapsemme oli 11 ja kuopus täytti 4, vaimo laittoi eropaperit vireille ja kertoi löytäneensä uuden miehen.
Tämä ei ollut suuri järkytys minulle. Olin arvannut, että hän löytäisi jonkun hänellä oli aikaa koulun ja päiväkodin jälkeen, kun itselläni meni kaikki päivät ja illat työntekoon. Minua kuitenkin pysäytti se, miten helposti hän halusi jättää lapset minun huostaani.
Hän oli ollut aina enimmäkseen lasten kanssa, mutta nyt hän väsyi yhtäkkiä, ja alkoi uhkailla minua. Vaimoni sanoi, että jos hän joutuisi ottamaan lapset mukaansa uuteen avioliittoon, hän laittaisi heidät mieluummin lastenkotiin tai johonkin vastaavaan. Hän ja uusi mies kaipasivat yhteistä lasta, eivätkä omat pojat ja tytöt enää kiinnostaneet…
Niin jälkeenpäin mietittynä tuntuu uskomattomalta, miten asiat menivät pohjolan pimeistä illoista raikkaisiin kevätaamuihin, elämä kulki arvoituksellisia polkujaan Helsingin kaduilla. Vaikka kaikki päättyi hajallaan olevaan perheeseen, jälkikäteen ymmärrän, että tein kaikkeni isänä ja miehenä, suomalaisella sinnikkyydellä.
