10. kesäkuuta
Tuntuu, että kaipaan tänään kirjoittaa kaiken ylös ehkä kirjata todellisuuden sellaisena kuin se on, ettei mikään pääse unohtumaan. Olen eläköitynyt maaseudun rauhaan tänne Pohjanmaan pieneen kylään. Nautin arjen yksinkertaisuudesta: hoidan vanhaa puutaloa, viljelen pientä kasvimaata ja vietän päivän rauhassa lintujen laulua kuunnellen. Mutta viime aikoina sisimpäni on ollut myllerryksessä perheeni murheiden vuoksi.
Poikani Kalevi elää perheineen Vaasassa, kaupunkielämän keskellä. Hänen poikansa, rakas lapsenlapseni Iida, on ollut hiljainen ja tasapainoinen nuori. Hän pärjäsi hyvin koulussa, muttei halunnut jatkaa opintoja lukion jälkeen, vaan päätti mennä töihin tehtaalle. Iida meni nuorena naimisiin ja sai pienen pojan. Elämä lähti kuitenkin väärille raiteille, kun alkoholi vei otteen hänestä.
Välillä hän viihtyi huonossa seurassa, aloitti pöyristyttäviä riitoja ja kävi koko perheen hermoille. Liitto oli hajoamisen partaalla. Minä, mummo, halusin auttaa ja toivoin voivani koota perheen taas yhteen. Kutsuin heidät meille asumaan. Ajattelin, että ympäristön vaihto ja läheisyytemme voisivat olla puhdas alku ja myönnän, kaipasin seuraa vanhuuden yksinäisyyteeni sekä apua arjen askareisiin.
Aluksi uudessa arjessa näkyi selvä muutos. Iida jaksoi paremmin ja hänen puolisonsa tuntui tyytyväiseltä. He auttoivat pihalla ja kasvimaalla sellainen yhdessäolo toi ripauksen toivoa. Mutta kuukausi kului, ja vanhat tavat palasivat kuin varkain. Lopulta puoliso otti lapsensa ja lähti. Iida ei näyttänyt lannistuvan hän löysi uuden kumppanin, samankaltaisen sielun, joka viihtyi samaa tahtia huonoissa ympyröissä. He jäivät taloon, eivätkä piitanneet tunteistani ollenkaan.
Rahat alkoivat olla tiukilla. Velkojat paukuttivat ovea ja vaativat euroja takaisin, ja surukseni huomasin Iidan lainanneen rahaa jopa ystäviltäni sehän oli nöyryyttävää. Kaikesta huolimatta hän vakuutti minut kirjailulla: minun piti luopua talostani ja siirtää se hänen nimelleen. Nyt minulla ei ole enää edes turvallisuuden tunnetta omassa kodissani. Iida ja uusi kumppani jatkavat samaan malliin, eivätkä kanna vastuuta mistään. Pelkään, että minut karkotetaan omasta kodistani.
Näin synkässä tilanteessa en jaksa kuin hymähtää katkerasti ajatukselle: Eipä tuo kuolemanjälkeinen helvetti pelota onhan tämä jo riittävän paha. Nyt Iida ja hänen uusi kumppaninsa suunnittelevat omaa yritystä ja ottivat pankkilainan. Jos suunnitelmat kaatuvat, vaarana on, ettei meillä kellään ole pian kattoa päämme päällä. Kaikki riippuu langan varassa ja minä elän epävarmuudessa, mihin se kaikki vielä johtaa.
