Haluan kirjoittaa ylös tänne päiväkirjaani erään oivalluksen, jonka sain vasta vanhoilla päivilläni. Harmi, että tajusin nämä ikävät asiat niin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Olen ymmärtänyt, miksi olen nyt seitsenkymppisenä täysin yksin. Lapseni eivät ole puhuneet kanssani kymmeneen vuoteen, eivätkä lapsenlapseni edes tiedä olemassaolostani. Miksi näin kävi?
Vasta vanhana näin selvästi, miten olin elänyt koko elämäni ihan väärin ja tehnyt paljon asioita, joita nyt kadun syvästi. Aikaa ei voi kuitenkaan enää kääntää takaisin.
Olen aina pitänyt lapsiani vähän höpsöinä. Yritin opettaa, ohjata oikealle polulle, kerroin heille, miten elämä pitäisi elää oikein. Jos joku heistä epäonnistui, toistin usein lempilauseeni: “Olisitpa kuunnellut äitiä, niin kävisi paremmin!”
Tunkeuduin jatkuvasti lasteni elämään, olin kaikessa mukana, koska ajattelin, etteivät he pärjää ilman minua. Voin sanoa suoraan aika töykeästi, jopa muiden kuullen, perhejuhlissa tai ystävien edessä.
Vähitellen lapseni alkoivat vetäytyä pois luotani. Nyt he tuntuvat täysin vierailta. Edes tyttärentyttäreni syntymästä minulle ei kerrottu suoraan, sain kuulla siitä ohimennen muualta.
Yritin vielä ottaa yhteyttä, soitin ja kirjoitin viestejä, mutta kaikki oli turhaa. Lapset vain sanoivat:
“Jos olemme sinun mielestäsi noin tyhmiä, keksi seuraa viisaammista ihmisistä. Mihin enää tarvitset meitä?”
Sen jälkeen ymmärsin jotakin hyvin tärkeää: lapset täytyy hyväksyä aikuisina ihmisinä, joilla on omat oikeutensa ja elämänsä. He tarvitsevat äidin, joka ymmärtää, tukee, leipoo pullaa ja keittää hyvää teetä ei neuvojaksi joka tilanteeseen.
Lasten yksityisasioihin ei pidä sekaantua. Jokainen käy elämänsä oman tavan mukaan, eikä vanhempi voi enää päättää toisen puolesta. Nyt olen yksin. Mitä hyötyä kaikesta viisaudestani enää on?
Arvostakaa läheisiänne ja lapsianne, muuten vanhuuden päivät ovat kovin yksinäisiä täällä Suomessa vaikka asuisi Helsingin keskustassa ja eläke riittäisi moneen pullapussiin euroa.
