Aino ei palannut töistä kotiin tyhjin käsin. Hän piti siitä, että saattoi pistäytyä kaupassa hakemassa pienen pullon viiniä iltaa varten, jonka voisi nauttia illallisella. Kotiovella häntä odotti outo näky: avopuolisonsa, Veikko, pakkasi laukkujaan eteisessä.
Oletko löytänyt töitä? Lähdetkö yövuoroon? En, minä lähden, ihan oikeasti. Mihin ihmeeseen tähän aikaan? Kello on jo kymmenen. Kuulitko? Lähden, jätän sinut, typerys.
Ainon jalat petti ja hän valahti tuolille. Mikä sinua vaivaa? Ajattele lapsia, meillä on kaksi pientä lasta. Olen kasvattanut sinun lapsesi, otin sinut luokseni, kun istuit pesulassa vailla suuntaa. Pesin sinut, ruokkin, autoin sinua jaloillesi. Olet ollut kotona, minä raadoin ja elätin meidät…
Tämäkö on kiittosi? En jätä lapsia, mutta sinut kyllä. Olen kyllästynyt siihen, että palaat kotiin joka ilta viinipullo kädessä ja selität tarvitsevasi vain vähän jotain hyvää. Mutta Riitta ei ole samanlainen; hän tuoksuu makealta, ei viinalta.
Aiotko siis mennä Riitan luo? Tiedätkö edes, kuka hän on? Hän karkasi tänne Tampereelta, ei kukaan tiedä, mitä hän jätti jälkeensä. Olet niin sinisilmäinen, että päädyt vain vaikeuksiin hänen kanssaan. Veikko ei jäänyt kuuntelemaan Ainoa, vaan tempaisi oven auki ja paiskasi sen kiinni lähtiessään.
Se mursi Ainon. Hän alkoi juoda enemmän. Töihin hän tuli humalassa, eikä ommellut enää työkseen samaan tahtiin sormet eivät totelleet. Näin kului viikkoja, iltoja, jolloin viini vei voiton ja hän jopa unohti laittaa ruokaa lapsilleen, jotka söivät lähinnä päiväkodissa.
Aino laiminlöi kotinsa, keittiöön levisi tupakan käry, kattiloihin kasvoi home ja lapset juoksentelivat likaisina. Viimein sosiaalityöntekijä saapui ja vei lapset. Ainolle jäi vielä yksi mahdollisuus korjata tilanteensa työpaikka ja asunto oli, mutta hänet vaadittiin kuntoon.
Pomo antoi Ainolle vähän vapaata. Hän lepäsi sängyssään monta päivää, kykenemättä nousemaan ylös. Mutta sinnikkäästi hän piti kiinni päätöksestään: ei enää pulloa. Viidentenä päivänä, kun hän huomasi ruokahalunsa palanneen ja pullo ei enää houkuttanut, Aino ryhtyi siivoamaan asuntoa perusteellisesti ja palasi töihin. Hän uurasti työssä, ja iltaisin siivosi, jottei kaipaisi viiniä.
Kuukausien jälkeen lapset tuotiin takaisin, mutta kotikatselmus jatkui. Silti Aino piti pintansa, alkoholi ei enää ollut mielessä vain lasten hyvinvointi laski. Sitten Aino kuuli, että Veikko oli kosinut Iidaa. Siitäkin hän selvisi, vaikka oli raskasta: olihan hän kasvattanut Veikon lapset ja he olivat eläneet yhdessä kahdeksan vuotta ilman naimisiinmenoa.
Muutamia kuukausia myöhemmin Veikko palasi musta silmäkulma turvonneena. Aino, anteeksi… Kävi ilmi, että Riitta pakeni entistä miestään, joka löysi hänet, pieksi minut ja raahasi Riitan hiuksista autoonsa.
Kiitos lapsista ja tästä elämänopetuksesta, Veikko. Mutta sinä et enää palaa tänne. Nyt poistut.
Veikko nielaisi ja vilkaisi lapsia, jotka kurkistivat ovenraosta äitiinsä. Aino oli noussut seisomaan, selkä suorana, katsellen ex-miestään tyynin, lujin silmin. Hänessä ei enää ollut jälkeäkään epätoivoisesta, särkyneestä naisesta vain rauhallista päättäväisyyttä.
Veikko ei saanut sanottua sanaakaan. Hän nosti kassin olalleen ja astui ovesta ulos, tällä kertaa pysyvästi. Lapset juoksivat äidin luo, Aino polvistui lattialle ja halasi heitä pitkään, hengittäen syvään heidän hiustensa tuttua, turvallista tuoksua.
Illalla, kun lapset nukkuivat, Aino sytytti keittiöön lampun ja istui pöydän ääreen höyryävä teekuppi käsissään. Hän avasi ikkunan ja kuunteli kaupungin etäisiä ääniä, antoi niiden kuljettaa huolia pois. Hän ei enää miettinyt menneisyyttä, eikä tulevaisuuskaan tuntunut pelottavalta oli vain tämä hetki, kodin lämmin keinuva hiljaisuus, oman sisimmän rauha.
Yön viime hetkillä Aino laittoi paperille uuden listan: maanantaina pyykit, tiistaina leivontaa lasten kanssa, ensi viikolla pieni retki. Rivin alaosaan, pienen hymynaaman viereen, hän kirjoitti: Olen tarpeeksi. Meillä on kaikki, mitä tarvitsemme.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aino huomasi hymyilevänsä.
