Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Ultrassa sanottiin, että vauva oli täysin terve. Mutta synnytys oli hirveän vaikea. Tyttö syntyi, mutta hänellä oli ongelmia. Niin suuria, että lääkärit yrittivät saada mut jättämään hänet sairaalaan.
Vauva oli keskoskaapissa. Kun mieheni tuli sairaalaan katsomaan, lääkäri sanoi, että lapsi ei välttämättä selviä ja vaikka selviäisi, hänestä olisi vain huolta ja vaivaa. Mieheni mietti pitkään ja lopulta päätti, että olisi kaikille helpompaa, jos jättää lapsen, ettei oma elämä mene pilalle. En sanonut mitään olin täysin masentunut.
Juuri ennen kotiutumista kuitenkin ilmoitin, etten ikinä luopuisi omasta tyttärestäni. Mieheni pakkasi tavaransa ja lähti. Palasin vauvan kanssa tyhjään asuntoon. Jäin yksin. Mutta päätin taistella tyttöni puolesta. Ramppasin lääkäreillä ja sairaaloilla, tartuin jokaiseen mahdollisuuteen. Ja se kannatti.
Monta muuta äitiä, joilla oli sairaita lapsia, tuki minua. Yhtenä päivänä sairaalassa tapasin miehen. Hän kertoi oman tarinansa: vaimo oli jättänyt hänet nuoremman miehen vuoksi, eikä lapsiakaan ollut, joten hän vietti päivänsä aika yksin.
Hän katsoi minun sairasta tyttöäni sellaisella lämmöllä ja lempeydellä, että tuli tippa linssiin. Hän auttoi minua neuvoilla, tuella ja jopa rahallisesti. Lähennyimme nopeasti, emmekä kohta enää halunneet olla erossa. Menimme naimisiin.
Nyt tyttäreni on melkein täysin terve. Ja perhe on kasvanut: meille syntyi vielä poika, ihan pieni pojanvesseli tuo meidän päivään paljon iloa.
