Poikani avioitui hiljattain. Toki ennen sitä hän toi tyttöystävänsä useampaan otteeseen meille kylään, ja me kaikki pidimme hänestä kovasti. Hän oli kohtelias, vaatimaton, kaunis ja älykäs suomalaisen vaatimattomuuden perikuva. Olimme onnellisia poikamme puolesta ja valmistelimme yhdessä koko perheen voimin heidän juhlaansa.
Hääpäivänä miniäni oli laittanut hiuksensa kauniisti siten, että hänen korvansa jäivät selvästi näkyviin. Kaikki sopi hänelle mutta sitten, jossain vaiheessa, huomasin hänen oikeassa korvalehdessään syntymämerkin. Se oli täsmälleen samanlainen kuin kadonneella tyttärelläni. Järkytyin niin, että sydämeni oli pysähtyä. Päätin varmistaa aavistukseni.
Rakas, anteeksi suora kysymykseni, mutta oletko mahdollisesti adoptoitu?
En, miksi kysyt sellaista? tyttö vastasi hieman yllättyneenä ja siirtyi tanssimaan nuoren miehen kanssa.
Hänen äitinsä, joka sattui kuulemaan keskustelumme, nyökkäsi minulle hiljaa hyväksyvästi. Salaisuutta ei enää voinut kätkeä. Hänen vanhempansa tunnustivat, että olivat ottaneet tytön lapsena adoptoiduksi.
Totuus oli, että he olivat kerran matkalla jossain Pirkanmaan pienessä pitäjässä, kun näkivät tytön seisovan yksin tienpenkalla, itkemässä hiljaa. He olivat yrittäneet saada lapsia lähes viisitoista vuotta, tuloksetta, ja päättivät ottaa tuon pienen tytön mukaansa kotiin. Koko asia oli ollut niin kipeä, etteivät he olleet uskaltaneet kertoa kenellekään.
Se oli sama vuosi, kun tyttäreni katosi Helsingin vilinässä. Olin menossa Hakaniemen torille, käännyin hetkeksi ja hetkessä lapsi oli kadonnut tuhatpäisen ihmisjoukon sekaan kuin neula heinäsuovaan. Etsin häntä väsymiseen asti, mutta lopulta toivo hiipui pois.
Ja nyt poikani oli astumassa avioliittoon hänen kanssaan oman lapseni kanssa, josta olin vuosia haaveillut ja jota olin kaivannut koko sielullani. Ajatelkaa nyt: hän oli löytänyt hänet yli viiden miljoonan suomalaisen joukosta!
Häät olivat vähällä peruuntua koko paljastuksen takia. Tytön vanhemmat olivat huolissaan ja pahoillaan siitä, ettei nuorilla olisi mahdollisuutta onneen yhdessä. Mutta minä rauhoitin tilanteen olinhan itsekin menettänyt tyttäreni ja käynyt läpi tuskan. Samalla tavalla kuin hekin, olin yrittänyt paikkailla haavaa: olin hakenut pojan lastenkodista, ja rehellisyyden nimissä, tuntui siltä kuin hän olisi valinnut minut. Siinä me olimme auttaneet toisiamme ja rakentaneet uuden elämän.
Yhdessä illassa kaksi äidin haudattua salaisuutta oli tuotu päivänvaloon kahden naisen, jotka olivat rakastaneet lapsiaan äärettömästi.
Vierailla riitti tarinaa tästä tapahtumasta pitkäksi aikaa. Olihan kyseessä oikea ihme suomalainen ihme, joka sai koko juhlaväen pohtimaan: sattumaa vai kohtalon johdatusta?
