Nuoremman Pojan Testamentti
Oli kulunut jo lukemattomia tunteja, kun Vera seisoi Meilahden sairaalan käytävässä katse liimautuneena “Leikkaussali”-kylttiin. Kirjaimet alkoivat sumeta silmissä uupumuksen myötä, ja sydän jyskytti hullun lailla. Veran kädet puristivat hellästi Anssin, hänen nelivuotiaan nuorimmaisen, pientä leikkitraktoria: kirkkaanpunaista muovista, jonka isä oli viime jouluna tuonut tuliaisiksi. Aluksi Anssi oli haaveillut sinisestä traktorista, kuten siinä Raketti-Rane -animaatiossa, mutta ajan myötä hän oli alkanut rakastaa juuri tätä punaista, isän lahjaa, koko sairaalloisen sydämensä pohjasta.
Vihdoin läpikuultavien ovien takaa ilmaantui lääkärin varjo, ja kun ovi avautui, ovenpielessä seisoi väsynyt, hieman kumara mies valkoisessa takissaan. Vera ponkaisi ylös ja riensi hänen luokseen:
Doktori, miten kävi? Saitteko te Anssin pelastettua?
Lääkäri katsoi syyllisen oloisena lattiaan ja riisui suojamaskinsa.
Vera Kallio, minä todella pahoittelen Teimme kaiken mahdollisen
***
Vera makasi sängyssä, jota Anssi oli viimeiset vuodet kutsunut omakseen. Oli vielä hänen tuoksunsa tyynyssä. Vastapäisellä peilillä näkyi yhä pieni kädenjälki, jonka oikealla kädellään keksinmuruissa ja tahmeana poika oli painanut. Ja kuinka onnekasta, että hän ei koskaan tullut pesseeksi sitä pois siihen ei Anssi enää koskaan jättäisi uutta jälkeä. Eikä hän koskaan enää painaisi pientä päätänsä tyynyyn.
Karkea, roudan kuivettama kyynel vierähti Veran poskelle. Suru oli polttanut Veran sydämen tyhjäksi. Hänen terve sydämensä se, mitä Anssilla ei koskaan ollut. Vanhin poika, Matias, oli jo kahdeksantoista, opiskeli Helsingin yliopistossa, kaikin puolin terve mutta Anssi Myöhäinen ilo, joka kääntyi katkeraksi suruksi. Koko raskaus oli mennyt hyvin, kaikki ultrat olivat olleet kunnossa mutta kun synnytys lähestyi, löytyikin vakava sydänvika. Sitä yritettiin korjata leikkauksella mutta silloin tapahtui se, mitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt Anssia ei enää ollut.
***
Veran uni oli levotonta. Ja jälleen, kuten niin monta kertaa aiemminkin, hän löysi itsensä kirkkaalta niityltä, jossa kukat tuoksuivat aamun kasteessa. Kauempana, kimmeltävässä auringonvalossa, seisoi hänen Anssinsa hymyssään sama tuttu ilo, tuttu paidassaan, jossa oli traktoreita. Anssilla oli suuri kimppu päivänkakkaroita sylissään.
Anssi! Rakas poikani! Vera huusi, mutta Anssi ei näyttänyt kuulevan, vaan nyppi hiljaisesti päivänkakkaran terälehtiä. Vera juoksi kädet ojennettuina läpi kukkaniityn, mutta ei saanut Anssia lähemmäs päinvastoin, Anssi tuntui etääntyvän yhä kauemmas, eikä Vera yltänyt häneen, vaikka miten olisi yrittänyt. Lopulta Anssi nosti katseensa, hymyili ja haihtui ilmaan kuin tuuli. Vain päivänkakkaran valkoiset terälehdet leijailivat maahan.
Kun Vera tuli niiden luo, hän huomasi vihreää ruohoa vasten olevat terälehdet, jotka muodostivat huolellisesti jonkinlaiset osoitteen sanat.
***
Puhelinsoitto herätti Veran. Näyttöön ilmestyi nimenä: Matias.
Hei poika, Vera kuiskasi käheästi.
Äiti, mä tuun tänään käymään kotona! Voitko tehdä lettuja?
Vera veti väkinäisen hymyn kasvoilleen. Se riitti. Oli kulunut lähes kolme kuukautta Anssin kuolemasta mutta hänellä oli vielä esikoisensa! Olisi aika yrittää jatkaa eteenpäin.
Tottakai, rakas. Letut kuulostaa hyvältä.
Mä oon jo bussissa, nähdään kohta!
Matias yritti tulla joka viikonloppu kotiin ja piristää vanhempiaan. Kyllä hänkin suree Anssia yhä. Mutta elämä jatkui, kaikesta huolimatta.
Vera nousi hitaasti ja laahusti keittiöön. Hän avasi jääkaapin ja huomasi, että maito oli lopussa. Veran mies, Veli-Matti, istui keittiössä korjaamassa vanhaa läppäriä. Hän nosti katseensa:
Aiotko lähteä kauppaan?
Matias soitti, pyysi lettuja. Maista ei ole enää tippaakaan, taidan piristyä pienestä ulkoilusta.
Veli-Matti nosti uteliaana silmälasejaan. “Jotain eloa leijuu taas ilmassa”, hän ajatteli.
Vera pukeutui rauhallisesti ja astui ulos kevätaamuun. Sää oli jo lauhtunut, lämpimästi tuuli ja määrit peittyivät haaleanvihreään väriin. Linnut lauloivat, luonto heräili mutta Anssi ei ehtinyt nähdä viidettä kevättään.
Vera hytkähti ja suuntasi askeleensa kauppaan.
***
Vera otti maitopurkin, Matiasin lempisuklaata, leipää ja broileria, sitten meni kassalle. Yhtäkkiä käytävän toiselta puolelta kuului naurua, joka tuntui kylmäävän hänen veren se oli just samanlaista kuin Anssi nauraessaan. Vera huudahti ja kiiruhti ääntä kohti ja näki vilaukselta lapsen vilahtavan hyllyjen takaa. Hän tajusi, ettei se voinut olla mahdollista mutta silti hän seurasi lasta, kaataen vahingossa mainoskyltin.
Kumartuessaan nostamaan pahvista kylttiä, Veran hengitys pysähtyi: siihen oli punaisella kirjoitettu sama osoite kuin unessa, valkoisella pohjalla.
Anssi, mitä sinä yrität kertoa minulle? Vera kuiskasi.
Kotona Vera mietti pitkään, mitä kaikki tämä mahtoi tarkoittaa. Anssi halusi ilmeisesti viestittää jotakin, mutta mitä? Osoite olisi tarkistettava netistä mutta ei tänään. Nyt piti ottaa Matias vastaan naurulla ja pitää sydän kasassa.
***
Ilta meni yllättäen lämpimissä tunnelmissa. Vera jopa hymyili kuunnellessaan poikansa opiskelutarinoita. Matias söi juuri uunista tulleita lettuja, ja Vera sekä Veli-Matti katsoivat häntä herkästi. Matias, heidän esikoisensa, oli nyt myös heidän ainoa lapsensa.
Kun yö viimein saapui, Vera nukahti nopeasti. Yöllä hän heräsi yhtäkkiä kylpyhuoneesta kuului vaimeaa laulua. Versä jäi hiljaa kuuntelemaan: se oli Anssin laulu, hänen lempimelodiansa siitä animaatiosta, jossa sininen traktori puksuttaa.
Veran sydän hakkasi hurjana. Hän nousi ja hiipi kylpyhuoneeseen niin hiljaa kuin osasi, toivoen löytävänsä “Anssinsa”. Hän avasi oven mutta huone olikin tyhjä. Kyyneleet alkoivat virrata.
“Kuinka hupsu minä olenkaan? Anssi ei ole enää täällä. Tämä on vain minun kaipuuni ja mielikuvitukseni”, Vera ajatteli.
Hän meni lavuaarille, avasi hanan ja roiskautti vettä kasvoilleen. Riittää jo nyt täytyisi elää Matiaksen ja Veli-Matin vuoksi. Katsoessaan peiliin hän näki kalpeat kasvonsa ja silmänalusien varjot.
Kiukuspäissään Vera hieroi saippuaa käteensä ja pyöräytti sen vaahdon peilin pintaan aivan huomaamattaan vaahtoviirut alkoivat muodostua samoiksi kirjaimiksi, saman osoitteen kuin unessa. Ilma hänen selkänsä takana muuttui viileäksi. Ja sitten hän kuuli hennon, tutun äänen kuiskaavan:
Mä odotan sua, äiti
***
Et kai vielä nuku? Veli-Matti nousi sängystä, kun läppärin sininen valo valaisi pimeyttä.
Vera istui nojatuolissa, sylissään kannettava.
Tule Veli, katso Jos sinäkin tunnet tämän silloin viime päivien tapahtumat eivät ole olleet silkkaa hulluutta.
Veli-Matti nousi ja istui viereen. Hänen sydäntään lämmitti kuva tietokoneen ruudulla: valokuvassa oli neljän vanha poika, Eljas Virtanen. Kuvateksti kertoi, että Eljaksen vanhemmat olivat menehtyneet liikenneonnettomuudessa kolme vuotta sitten. Sen jälkeen, kun hänen isoäitinsä menehtyi, Eljas oli jäänyt lastenkotiin puoli vuotta sitten.
Tämä osoite on vainonnut minua se taitaa olla Anssin viesti, Vera selitti.
Hän kertoi tapahtumista: unesta, kaupasta ja kylpyhuonelaulusta. Hetken pohdittuaan Veli-Matti totesi päättäväisesti:
Vera, me mennään heti huomenna.
***
Lastenkodin johtaja, Katariina Aalto, johdatti Veran ja Veli-Matin valoisia käytäviä pitkin.
Kun Eljas saapui meille, ajattelin, että hän pääsee nopeasti kotiin. Hän oli sosiaalinen, älykäs ja saanut lempeän isoäidin hoivaa. Kolme kertaa häntä on yritetty adoptoida, mutta joka kerta Eljas sulkeutuu ja kieltäytyy puhumasta. Hän vakuuttaa, että hänen oikea äiti ja isä tulevat hakemaan, ja hän tuntee heidät heti. Parin viime kuukauden aikana hän on puhunut mielikuvitusystävästään Anssi-nimisestä pojasta joka on kertonut, että vanhemmat ovat pian tulossa.
Vera ja Veli-Matti vaihtoivat katseen. Voisiko heidän Anssinsa auttaa tätä orpoa poikaa?
Menkää katsomaan, tutustukaa. Näen heti, jos täälläkin tulee oikea yhteys, Katariina vakuutti ja avasi oven leikkihuoneeseen.
Vera tunnisti Eljaksen heti. Hoikka poika, polvillaan lattialla, rakensi tornia puupalikoista ja hyräili samaa melodiaa kuin Anssi oli laulanut kotona Eljas kääntyi, pudotti palikat ja juoksi suoraan Veli-Matin ja Veran syliin:
Äiti, isä! Mä tiesin, että te tulette!
***
Adoptioprosessia nopeutettiin myös Katariina Aalto oli liikuttunut, kun kuuli Anssin tarinan. Kuukauden päästä Vera, Veli-Matti ja Matias palasivat lastenkodille hakemaan Eljasta kotiin. Ennen kuin he lähtivät, Eljas irrotti kätensä Veran kädestä ja sanoi:
Äiti, odota! poika katsoi käytävän päähän. Siellä on Anssi, hän haluaa hyvästellä.
Vera tunsi surun, mutta nyt se oli lempeämpi hän ymmärsi, ettei mikään voisi tuoda Anssia takaisin. Mutta nyt hänellä oli Eljas, jonka haavoittuneeseen sydämeen Veran perhe oli luonut turvan. Anssia hän ei koskaan unohtaisi, rakkaus ei kuolisi mutta nyt hän oli saanut uuden lapsen, jonka vuoksi elää.
Eljas juoksi käytävälle, pysähtyi ikkunan ääreen, viipyi hetken hiljaa ja palasi juosten takaisin äidin, isän ja isoveljen luo. Ja aivan kuin taivaan merkkinä ilmestyi ikkunan ulkopuolelle valkoinen kyyhky, joka kaarteli hetken talon yläpuolella ennen kuin katosi keväiseen taivaaseen.
