IHMEELLINEN ELÄMÄ
Kun ystäväni Marjatta meni naimisiin, juhlimme häitä kaksi päivää: olutta kaadettiin lasiin, ruokaa riitti ja ilo pulppusi. Sulhanen Eero oli kuin suoraan Jean Sibeliuksen maalauksesta hämmästyttävän komea ja vaatimaton ulkonäöstään huolimatta. Kaikki vieraat kuiskailivat Eerosta: taivaansiniset silmät, epätavallisen runsaat ja pitkät mustat ripset (miksi miehille aina siunaantuu moista luonto, oh!), päättäväinen leuka, suoralinjainen nenä ja samettinen iho, jossa häivähdys tummuutta. Ja viimeinen silaus Eeron pituus melkein kaksi metriä ja hartiat poikamiehen kruununa. Jos emme olisi pitäneet Marjatasta, olisimme varmasti tapelleet tästä upeasta miehestä keskellä hääpöytää. Totta, Eero oli hurmaava.
Marjatta, mistä ihmeestä löysit tällaisen komistuksen! siihen kysymykseen tartuimme kaikki, jokainen yrittäen näyttää mahdollisimman surulliselta ja yksinäiseltä, jos vaikka Eerolla olisi yhtä kauniita sinkkuja sukulaisia.
Tytöt, älkää hölmöilkö! En ihastunut Eeroon ulkonäön vuoksi vaan hänen yksinkertaisuutensa. Eero on maalaispoika, kasvanut mummon kanssa, hoitaa tilaa, osaa kaikenlaista. Tapasimme kun vanhempani ostivat mökin hänen kotikyläänsä. Hän on herkkä, kiltti ja luotettava. Tila oli kuin rautaa; ihan oikea suomalainen mies! Sain vasta tuskan ja neuvottelujen jälkeen houkuteltua hänet kaupunkiin. Ei ihan helpolla suostunut, haha.
Eero osoittautui taitavaksi sekä työnteossa että uusien sukulaisten kanssa, ja opiskelukin sujui: muutamassa vuodessa hän oppi erottamaan laadukkaat viinit, parfyymin, politiikan, taiteen, matkailun, Helsingin pörssin indeksit, urheilun ja hävitti samalla maalaismurteen kokonaan. Hän ajoi tyylikkäällä autolla, jonka Marjatan isä ystävällisesti nuorelle parille lahjoitti, ja sai myös kunnollisen työpaikan Marjatan isän firmassa. Kuka antoi asunnon nuorille, siitä voitte arvata itse.
Toisena aviovuonna Eerolla paljastui intohimo valkoisiin sukkiin. Vain hohtavan valkoisissa sukissa hän asteli kotona ja kylässä, ei suostunut kenkiin laittamaan kuin kumisaappaat, eikä arastellut polkea likaisella eteisen lattialla vain sukissa.
Marjatta ei ymmärtänyt kyseistä valkoisten sukkien rakkautta, mutta pesi lattiat kahdesti päivässä ja osti aina valkaisuaineita. Siitä Eerolle tuli lempinimi Sukkanen.
Siitä, että Eerolla oli rakastajatar, Marjatta sai tietää kahdeksannen raskauskuukauden alussa. Rakastajattarella oli samassa vaiheessa maha. Sukkanen ajettiin ulos kotoa, irtisanottiin, kirottiin ja surtiin yhden päivän aikana. Sen jälkeen alkoi harmaat, raskaat, syksyiset arkipäivät. Marjatta makasi pelottavan suurella sängyllään, tuijotti kattoa kuivin silmin:
Itken myöhemmin. Nyt ei vauvalle ole hyvä.
Marjatta lepäsi kuin Paasikivi hiljaisuudessa omalla tyhmällä sängyllään, ja me ystävät vuorottelimme hänen vierellään vaikenemassa ja tukemassa.
Oli valtava halu itkeä ja repiä kohtalon kirjaa, irrottaa pettureiden sivuja. Mutta piti vain vaieta ja odottaa.
Kun Marjatta pääsi sairaalasta, me touhusimme, ravistelimme ilmapalloja, pyysimme hoitajia juomaan teekupin kanssamme ja lähtemään kanssamme kohti Lapin karhuja ja romanien leirejä, toivoen kaikille terveyttä ja onnea. Uunituore iso-isä oli kaikkein innokkain: hän piirsi edellisenä iltana, liikuttuneena ja luvaten siivota jäljet, valtavan, vino tekstin Marjatan sairaalan ikkunan alle: Kiitos pojasta! ja yritti laulaa, mutta vartija esti. Vartija suostui esittelemään iso-isän laululistan työhuoneessaan konjakilla, rauhassa.
Pääsyjä juhlapäivänä vanha isä oli pirteä, raikas muistan hänessä jopa kirkasta hehkua. Ja itki onnesta ja ylpeydestä. Itki sopivasti ja suurella sielulla. Me kaikki itkimme, nauroimme, suutelimme Marjattaa, kurkistelimme varovasti siniseen vauvan kirjekuoreen ja vaikenimme Eeron suoran nenän periytymisestä pikku Juhaniin. Vain Marjatta, ei itkenyt edes ilon hetkissä:
Myöhemmin. Jos vaikka vaikuttaa maidon makuun?
Marjatta oli hiljaa kanssamme vielä kaksi kuukautta, ja sitten hän lähti tapaamaan Eeroa. Ei tulitikkujen tai myrskyn kanssa, mutta valtavalla halulla rähistä ja itkeä. Häpeään, syytökseen, haluun lyödä nyrkkiä seinään, riisua kipu, joka sitoi hänet sänkyyn, purkaa se petturille sille, joka vei hänen ja poikansa maailman. Hän halusi olla se, joka kutoo sukat rakkaalle miehelleen ja nauraa Juhania sylissään, pitämässä kädestä Eeron kanssa kävelyllä ja sitä isää, jonka he tarvitsisivat.
Marjatta halusi myös katsoa rakastajattaren silmiin sen häpeämättömän, toisen miehen kanssa makaavan naisen. Silmät olisivat varmasti röyhkeitä ja ehkä kauniita. Niihin Marjatta aikoi sylkeä päätetty, sylkeä. Tarvittaessa vaikka raaputtaa.
Minne mennä rähisemään, sen Marjatta sai tietää sattumalta talon rappukäytävän mummoilta, jotka neuvoivat reitin rakastavaisten pesään ja mahdolliset koston keinot. Marjatta jähmettyi, melkein lähti pois, ei halunnut kuunnella talon numeroa, mutta ei jostain syystä lähtenyt.
Ja näin Marjatta seisoi vanhan kerrostalon rapussa, harras mielessä vain piti kävellä viidenteen kerrokseen, ja siellä saisi sylkeä tai huutaa.
Ensimmäisellä portaalla hän ajatteli, ettei hänen tuurillaan asunnolla olisi ketään, ja turhaan kuluttaa aikaa. Toisella portaalla toivoi jo, ettei olisi ketään niin olisi helpommin ohi. Kolmannella kuului kova lapsen itku ylhäältä.
Oven avasi laiha ja itkuinen tyttö, jonka ulkonäkö ei millään sopinut Marjatan mielikuvaan miehen viettelijästä.
Kun Marjatta tuijotti kilpailijaa, 40 kiloa räkää, lapsi jatkoi itkuaan syvällä asunnossa.
Hei, Marjatta. Eero ei ole täällä, hän lähti meiltä kaksi viikkoa sitten. En tiedä missä hän on, tyttö kuiskasi ja istui lattialle itkemään.
Marjatta ei enää halunnut riidellä. Hän halusi mennä huoneeseen rauhoittamaan lapsen ja sanoa: Jos hyppäät kelkkaan, opi myös työntämään sitä, sinä hölmö! Ja katsoa halveksuen, ansaitsi sen petetyllä osapuolella on oikeus.
Vauva oli kuiva. Silmäluomet turvonneet, otsalla suoni näkyi, ääni käheä. Ilmiselvästi poika halusi syödä. Poika huusi nälästä kaikkensa, äiti makasi eteisen lattialla ja ulvoi.
Kun tyttö avasi keittiön tyhjiä kaappeja ja kolusi jääkaappia turhaan, Marjatta muistaa sen jälkeen vain vaivoin.
Keittiön pöydällä hän löysi lapun lauseella: Pyydän, anna minulle pelottavaa.
Tyttö lattialla kertoi Marjatalle kuin läheiselle, että hänellä ei ollut minne mennä vuokra-asunnosta ja piti lähteä parin päivän päästä. Maito oli loppu, Eero kadonnut, rahaa ei ollut koskaan ollutkaan. Ja hän pyysi anteeksi, ja voisi vaikka lyödä häntä sai lyödä. Poikaa kutsuttiin Anssi, ja Marjatta sai muistaa nimen varmuuden vuoksi. Anssi oli yhdeksän päivää vanhempi kuin Juhani.
Marjatta kiiruhti kotiin Juhani tarvitsi maitoa 20 minuutin päästä. Juokseminen ei ollut helppoa: tyttö Oona kantoi kahta isoa kassia perässään, itse hengästynyt, pidellen tyytyväistä Anssia, ja Marjatta mietti, mihin laittaa vielä kaksi sänkyä.
Kolmen vuoden päästä juhlimme Oonan häitä, neljän vuoden päästä Marjatan. Marjattan mies ei voi sietää valkoisia sukkia elämän on oltava värikkäämpää ja rakastaa vaimoa, poikaa ja kahta tytärtä. Oona on neljän pojan äiti, ja miehen toivo tyttärestä elääKun katselin Marjattaa haltioituneena uuden puolisonsa kanssa nauramassa, lapset temmeltämässä nurmikolla ja Oonan vieressä suloisen Anssin ja tuoreen aviomiehen, ymmärsin: elämä oli ihmeellinen, täynnä arpia ja naurua, kiemurteleva kuin vanha polku metsässä. Menneisyys ei ollut unohtunut, mutta se oli sulatettu suru kääritty silkkiin, ja tilalle jäi vahva, lempeä muisto siitä, kuinka ystävät kannattelevat toinen toistaan, kun maailma hajoaa. Marjatta, jonka tähti oli kynttilän liekillä sammunut, oli palannut, kirkkaampana kuin koskaan ei enää valkoisia sukkia, vaan paljain varpain, vahvana, hellänä ja vapaana. Lapsille jäi kerrottavaa siitä, miten äiti kerran yöllä pelasti kummia ja kuinka elämässä on aina jostain löytyvä tie eteenpäin, vaikka kaikki tuntuisikin menetykseltä.
Niin me istuimme ilta-auringossa ja tajusimme, että onnellisuus ei ole kauniita miehiä, valkoisia sukkia, eikä edes kauniita hääjuhlia. Se on arjessa siinä, miten elämä jatkuu, miten itketään silloin kun pitää, ja nauretaan silloin kun voi. Ja kun kaikki muut olivat jo lähteneet, Marjatta kääntyi, nyökkäsi minulle ja sanoi hiljaa:
Nyt voin itkeä.
Ja silloin, ilta hiljaisimmillaan, me molemmat itkimme ilosta.
