Kuule, mun on ihan pakko kertoa sulle mitä mulle kävi silloin kun olin vielä töissä kaupan kassalla Helsingin Kalliossa. Yhden arki-illan päätteeksi sisään asteli vanhempi rouva, Aino-nimeltään, sellainen lämmin ja kohtelias. Hän teki ostoksensa, mutta kassalla huomasin heti, ettei hän millään jaksaisi kantaa kaikkia ostoksia kotiin. Katsoi kassia vähän neuvottomana, ja mäkin pysähdyin siihen.
Kysyin Ainolta: Kuinka pitkä matka sun kotiin on? Aino vastasi: Kolme korttelia tästä. Sitten päätin samantien, että vien hänet kotiin. Suljin kaupan vähän aikaisemmin sinä iltana, jätin oman kahvitaukoni sivuun ja autoin häntä. Matkalla selvisi, että Aino oli ihan tavattoman sydämellinen nainen. Hän oli 78, ja asui yksin hänen poikansa oli kuollut syöpään nuorena, ja tytär oli tempautunut ikäviin porukoihin eikä ollut pitänyt yhteyttä äitiinsä vuosiin. Siitä hetkestä lähtien meistä tuli ystävät.
Alkoi tulla tavaksi piipahtaa Ainon luona vapaapäivinä. Juotiin yhdessä enemmän teetä kuin laki sallii, juteltiin elämästä, ja autoin häntä kotihommissa. Usein hänen yksinäisyytensä vähän helpotti kun sai vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa.
Mut kerran, kun soitin ovikelloa kuten yleensä, kukaan ei avannut. Koputin ja soitin, kunnes yläkerran naapuri Ilona kurkkasi oviaukosta, ja kysyin häneltä, tiesikö hän missä Aino on.
Ai, sinäkö se olet, Maija? Ilona kysyi.
Juu.
Voi kuule Aino menehtyi hiljattain. Sairaalasta lähtiessä hän pyysi jättämään sinulle tämän kortin.
Pistelin sen taskuuni, enkä pystynyt juuri siinä kohtaa lukemaan. Kerroin kotiin päästyäni Juhalle, mun miehelle, mitä oli tapahtunut, ja istuttiin yhdessä alas lukemaan kortti.
Aino oli kirjoittanut: Maija, olet ollut ainut turvani tässä maailmassa. Varoitin sinulle, tarvitsen apuasi vielä. Tyttäreni menetti huoltajuuden tytöstään, minun lapsenlapsestani, joka on nyt lastenkodissa. Kävin katsomassa häntä jokaisena viikonloppuna, mutta nyt minua ei enää ole. Voisitko joskus vierailla hänen luonaan? Tässä hänen yhteystietonsa
Soitin numeroon seuraavana päivänä Juhan kanssa, ja mentiin tapaamaan hopeahapsista notaria, joka kertoi, että Aino oli jättänyt minulle perinnöksi pienen kerrostaloasunnon Kumpulasta.
Me mentiin yhdessä katsomaan Ainon lapsenlasta 10-vuotias, herttainen Ilmi, punatukkainen ja ujo, mutta niin sydämellinen. Sovittiin saman tien, että haluttaisiin adoptoida hänet. Lapset kotona oli ihan innoissaan siskosta.
Siitä on nyt kolme vuotta. Minä ja Juha tapeltiin jossain vaiheessa aika pahasti, ja hän muutti hetkeksi äitinsä luo. Ei mennyt kuitenkaan kauan, kun palattiin yhteen ja perhekasvatus jatkui yhdessä.
Ilmi kasvoi, mutta ei koskaan halunnut muuttaa Ainon vanhaan yksiöön. Sen sijaan alettiin vuokrata sitä, jolloin saatiin rauhallisesti vähän lisätuloja arkeen. Ja hei, kävi niinkin, ettei meidän omatkaan lapset olleet kiirehtimässä omilleen kovin nopeasti.
Sitten yhtenä iltana, kun odottelin Juhaa kotiin hän oli jäänyt myöhään töihin ulko-ovi kävi ja näin ovenraosta hänen tulevan sisään. Mutta hän ei tullut yksin hänen kädessään oli pienen pojan käsi.
Maija, mä voin selittää, Juha sanoi. Katsoin häntä ja nyökkäsin: Syödään ensin yhdessä ja laitetaan lapset nukkumaan, jutellaan sitten kaikessa rauhassa.
Juha kertoi: Se oli silloin kun olin mun äidin luona. Koko juttu oli virhe, join liikaa, enkä muista muuta kuin aamulla heränneeni huonoon oloon. Mutta nyt, vuosia myöhemmin, tuli soitto sosiaalitoimistosta: se nainen oli saanut pojan, mutta oli menettänyt huoltajuuden. Jos en ota häntä, poika joutuu lastenkotiin. Jos et pysty hyväksymään, en suutu.
En todellakaan voinut antaa poikaparan jäädä ilman perhettä. Poika on kuin Juhan kopio, ja päätin antaa anteeksi. Meidän arki kulkee tällä hetkellä näin on vähän ruuhkaa eteisessä, mutta onneksi myös paljon iloa.
