Olemme olleet naimisissa kohta seitsemän vuotta, ja ennen sitäkin tunsimme toisemme jo kauan. Sinä aikana kumpikin paiski töitä ja säästi, kunnes pystyimme rakentamaan meille oman omakotitalon vieläpä omilla käsillämme (ja välillä ehkä vähän naapurinkin avustuksella).
Ennen tätä suurta taloprojektia asuimme mieheni vanhassa yksiössä Helsingin Kalliossa. Hän oli rempannut sen juuri ennen häitä, joten eipä ihme, että kämppä on edelleen hyvässä kunnossa, vaikka vuosia on vierähtänyt.
Sitten kun muutimme taloon, ei ollut hetkeäkään epäselvää, että sinne Kallion asuntoon emme ottaisi vuokralaisia. Ei kai sitä halua hyvää remppaa heti pilata. Parempi jättää se jämäkästi tyhjilleen varmuuden vuoksi suomalainen kun varautuu kaikkeen.
Kuusi kuukautta sitten porukat halusivat muistaa meitä ja lahjoittivat toisenkin asunnon, tällä kertaa Tampereen keskustasta. Myyntiä emme harkinneet, koska omakotitalon kustannukset oli jo maksettu eikä tullut tarvetta lisätuloille.
Päätimme miehen kanssa, että joku kaunis päivä laitamme Tampereen kämppään pientä pintaremppaa ja päivitetään huonekalut edes vähän päällepäin siistiksi, kun ei huvittanut jättää murjottavaksi.
Kämppä olikin seissyt tyhjillään kuin suomalainen uimakoppi talvella, kunnes mieheni sisko huomasi asian perheillallisilla (kiitollinen yhdestäkin vieraasta, kun Suomessa ollaan). Hän alkoi pyöritellä asiaa: teillä on ihan kaksi asuntoa vain seisahtuneena! Yksi nyt vielä menee, mutta kaksi! Kenellä muka on varaa sellaiseen, kun perheetä pitäisi elättää?
No, tuttu juttu: sisko ja miehensä olivat juuri ostamassa jotain rivarinpätkää Espoon perukoilta, mutta homma oli vielä vähän vaiheessa. Ei tehnyt mieli pankkilainaa, kun molemmilla oli alle tuhannen euron kuukausipalkat.
Pöydässä tunnelma tiivistyi, kun sisko avasi suunsa uudelleen: meidän pitäisi myydä toinen asunnoista, antaa heille koko kauppahinta toki he lupaisivat maksaa rahat takaisin joskus tulevaisuudessa, mutta hyvänen aika, Suomessa siinä voi vierähtää useampikin juhannus!
Huomasin kyllä, että miehelläni alkoi olla olo kuin olisi juuri joutunut kahvipöytään ilman pullaa. Me kyllä jo muutenkin jeesaamme sukuamme aina kun pystytään, milloin talkoovoimin, milloin tilisiirrolla. Mutta että koko kämppä laitetaan likoon siinä menee kyllä jo vähän raja.
Lopulta päätin ottaa ohjat keskustelussa. Sanoin varovasti mutta napakasti, että tällaisia isoja päätöksiä ei Suomessa tehdä pelkän perheillan jälkiruokapöydässä. Jos me myisimme kämpän, heidän pesueensa tosiaan saisi uuden kodin, mutta meille jäisi käteen vain vähän rahaa eikä yhtään asuntoa. Jäljelle jäisi vain säästötili, joka olisi yhtä tyhjä kuin Helsinginjärvi kuivana kesänä.
Niin, ja mistäs sitä tietäisi, koska rahoja oikeasti saisi takaisin? Suomessa sanotaan, että lainaa syntyessään saa, mutta takaisinperintä on jo toinen juttu.
Eipä ollut ihmekään, että tällaiset jutut latistivat tunnelman heti. Sisko katseli minua kuin olisin syönyt viimeisen korvapuustin, ja mieheni vaihtoi puheenaihetta koko pöytäseurueen helpotukseksi.
