Tuula on 37-vuotias, eikä hän ole koskaan ollut naimisissa. Hän on työskennellyt tilintarkastajana, muttei vieläkään ole keksinyt, mikä tämän elämän tarkoitus oikeastaan on tai mikä olisi hänen todellinen kutsumuksensa.
Tuula oli aamulla taas ihan järkyttävän väsynyt. Silmät ristissä hän nousi ja pakotti itsensä lähtemään töihin. Edessä oli taas oma vuoro. Hän oli pestautunut tarjoilijaksi siitäkin ainakin löytää arkeen vähän vaihtelua. Kesäterassi piti laittaa kuntoon, ja jos oli oma vuoro, sitä oltiin töissä jo kuudelta aamulla. Ihmiset kun alkoivat kulkea ovista sisään jo seitsemän aikoihin.
Koska Tuula asui aivan kaupungin laidalla jossain Espoon perukoilla, ei auttanut kuin lähteä liikkeelle jo viideltä, ettei vain myöhästy. Bussiyhteys poronsarvia pitkin oli mitä oli joskus bussi tökki, joskus jäi ihan vaan odottelemaan pysäkille, kun autojumala nukkui aamuvuoron ohi.
Rutiinilla Tuula pyyhki terassin pöytiä aamuauringossa. Ihmeellistä, mutta vaikka Suomessa kaikki on niin puhdasta, silti pöydille kertyy yön aikana ihmeellistä hiekkaa ja siitepölyä. Asiakkaille piti kuitenkin antaa mahdollisimman siisti vaikutelma! Hän hyräili itsekseen vanhaa Eppu Normaali -biisiä, vähän ironisena päivän starttina.
Meidän äitikin laulaa kivasti, kuului pieni, hiukan käheä lapsenääni yhtäkkiä.
Tuula säikähti eihän tuohon aikaan pitäisi terassilla olla vielä ketään muuta jalkeilla. Hänen edessään seisoi vaaleatukkainen, noin viisivuotias tyttö, joka tutkaili paikkoja itsevarman näköisenä, vaikka selvästi oli yksin liikkeellä.
No, mitäs sinä täällä aamutuimaan yksin pyörit? Olitko aamulenkillä vai eksyitkö ihan vaan vahingossa? Tuula kysyi.
Pikkutyttö käänteli sormiaan ja vastasi: Lähdin hakemaan vähän syötävää mulle ja pikkuveljelle. Onkohan tädillä vähän leipää? Meillä on kotona jo nälkä.
Tuula päätti mennä keittiön puolelle tutkimaan, mitä voisi tarjota samalla mietti hetken, missä vikaa, kun ekaluokkalainen kuljeskelee leipäluukulle näin aikaisin. Missä sun veljesi on? hän kysyi varovasti.
Kotona, tuolla ihan kulman takana mummon kanssa.
Tuula ei viitsinyt udella lisää missä vanhemmat, miksi tyttö oli liikkeellä yksin. Vastaus tuli silti, tytön omasta halusta: Meidän äiti ja isä on kuolleet. Se mummo on vanha, eikä muista kaikkea. Joskus se ei muista muakaan.
Tuula oli hetken sanaton sydän pomppasi kurkkuun. Lapsi jatkoi, reippaana: En halunnut häiritä, pyysin vaan vähän leipää. Jos saan, vien kotiin, niin voidaan syödä yhdessä.
No odotas siinä mennään yhdessä! Mulla menee hetki, odota!
Tuula pyysi kollegaltaan hetkeksi tuuraajaa ja päätti lähteä pikkutytön kanssa katsomaan, mikä tilanne oli. Tyttö kaivoi oman avaimensa, ja he astuivat sisään kerrostalokaksioon. Siellä konttasi vuoden ikäinen pikkupoika lattialla ja hymyili heille kuin ei maailmassa olisi murhetta. Mummo makasi aivan uupuneena sohvalla, eikä tainnut tajuta, että vieraat tulivat kotiin.
No johan on markkinat, Tuula päästi suustaan tosin hiljaa, sillä tunnelma oli hauras.
Hän soitti ambulanssin mummo näytti olevan huonossa kunnossa. Sairaanhoitajat hakivat mummon mukaansa. Tuula puolestaan otti lapset matkaansa kotiin, jossa hänen oma kolmetoistavuotias poikansa odotti. Poika katseli äitiä ja kahta uutta pikkukaveria ensin silmät pyöreinä, mutta kun Tuula selitti tilanteen, poika nyökkäsi ja sanoi: Totta kai autetaan.
Tuulan ja hänen poikansa välillä vallitsi sellainen lämmin suomalaistyyppinen luottamus, ettei koskaan tarvinnut kinata turhista. Poika oli rauhallinen ja järkevä eikä koskaan pistänyt hanttiin, päinvastoin nytkin lupasi pitää lapsia silmällä, kun Tuula lähti töihin.
Kymmenen päivän päästä sairaalasta soitettiin: mummo oli menehtynyt. Viranomaiset sanoivat, että lapset olisi ehkä vietävä lastenkotiin. Tuula pysähtyi: ei, sitä hän ei voinut hyväksyä lapset oli niin helppo ottaa omaksi perheeksi, kun kaikki sopi ja koko perhe piti heistä. Hän tiesi, miltä tuntuisi joutua vieraiden joukkoon.
Tuula päätti: minä ryhdyn näiden lasten huoltajaksi vaikka mikä tulisi paperisotaa pelkäämättä. Hän lopetti tarjoilijan työn ja palasi ystävän firmaan kirjanpitäjäksi ystävä oli yrittänyt houkutella häntä jo aiemmin. Paperiasiatkin hoituivat helposti, kun ystävä auttoi.
Niin siinä sitten kävi: kolmessa viikossa hommat selväksi, ja lapset muuttivat pysyvästi Tuulan hellään, mutta jämptiin hoivaan. Silloin ystävät heittivät huulta: No niin, nyt se sun tarjoilu-urasi sitten kannatti, tämmöinen salajuoni koko ajan vireillä!
Aivan tämä oli pitkän tähtäimen suunnitelma, Tuula vastasi ja nauroi.
Kukapa olisi uskonut, että Tuulan elämä muljahtaisi näin yhtäkkiä kolme lasta ja uusi ura, ja kaikki vastuut harteilta harmaisiin hiuksiin asti. Vahvuus ei ollut Tuulan supervoima, mutta hänpä otti elämän vastaan sellaisena kuin tuli, ihan suomalaisella sisulla viikonloppusaunaa unohtamatta.
