Oli kerran isällä kolme tytärtä. Kaksi vanhinta, Tuulikki ja Pirjo, olivat kylän kauneimpia ihmiset ihmettelivät heidän suloaan. Kolmas oli pieni, laiha, vähän kumarakin. Ainoastaan silmät olivat suuret ja sädehtivät kuin lampi kesäyössä. Metsätöissä hänestä ei juuri apua ollut, ja kotonakin jäi aina muiden jälkeen hänelle elämä oli raskaampaa.
Tuulikki ja Pirjo heillä oli kosijoita jonoksi asti; kosijat pyörivät tuvan portailla yhtenään, mutta nuorin, Sirkku, ei kelvannut kenellekään. Siskot sitten päättivät: Emme me lähde naimisiin ennen kuin Sirkku on miehelään saatu! Aika kului, mutta sulhaskandidaatteja ei kuulunut Sirkun oven taakse. Siskoilla riitti koristelua ja poskenpunaa, mutta turhaan. Kylän tytötkin jo kuiski ja pilaili: Teidän Sirkkuanne ootte vielä vuosia naittamassa, ja kohta itsekin vanhoja piikoja!
Sirkku kuunteli niitä juttuja sydän itkua täynnä. Ei niinkään itsensä, vaan sisarten takia. Ja niinpä hän päätti yhtenä yönä: En voi olla muiden tiellä, lähtenen omilleni. Jospa löydän työtä kaupungista, niin saavat siskot rauhassa elää elämäänsä. Hän odotti, että talossa kaikki nukkuivat, keräsi nyyttinsä ja hiipi hiljaa ovesta hämärään.
Koko yön Sirkku kulki. Kesäyössä kuutamo valaisi polkua, eikä pelottanut. Mutta kun hän saapui metsän laidalle, sydäntä alkoi vähän kylmätä josko siellä karhu loikoilisi? Ei auttanut kuin jatkaa polkua syvemmälle metsään. Jo alkoi sarastaa, mutta kaupunkiin olisi vielä pitkä matka. Sirkku istahti lepäämään pähkinäpensaan alle, nyytti pään alla ja huivi korvien yli ja nukahti.
Aikaa kului; hän heräsi, kun aivan vieressä joku hakkasi kirveellä. Kun hän nousi, kaatui vanha lahopuu läjähtäen maahan Sirkku säikähti, meinasi juosta karkuun, mutta näki vanhan miehen tulevan polkua pitkin. Lyhyt ja tanakka, parta lumivalkoinen, kirves kainalossa.
Sirkku pelästyi, mutta ukko sanoi: Älä hätäile, lapsi. En minä sinulle pahaa tee.
Kukas sinä olet, vaari? Melkein jo ehdit kolauttaa minut!
Metsänhoitaja minä olen, tässä lähimökin ukko. Kaatoipa tuon lahon puun. Mutta mitä sinä metsään eksyneenä teet, tyttö?
Sirkku kertoi murheensa. Metsänhoitaja mietti hetken, siveli partaansa, ja lausui: Olet hyvä, lempeä ihminen. Jää minulle mökkiin: tulethan minulle lapsenlapseksi. Annetaan ajan kulua, ja jos haluat, saat viedä sinut kaupunkiin.
Sirkku ilahtui ja jäi mökille. Siellä he elelivät: ukko hoiti metsää päivisin, Sirkku huolehti tuvasta. Askareita oli vähän, eikä Sirkulle mikään ollut liian raskasta.
Metsänhoitaja oli kiltti ja huumorintajuinen, kertoi tarinoita niin ettei niitä väsy kuuntelemaan. Pikkuhiljaa ukko opetti Sirkulle kasveja ja marjoja, näytti, mitkä juuret ja yrtit voi kerätä, milloin ja mistä, ja kuinka niistä tehdään lääkkeitä. Sirkku oppi valtavasti mitään ei ukko salannut.
Aika kului ja ukon aika tuli lähteä tästä maailmasta. Sirkku itki, mutta ukko sanoi: Älä sure, lapseni, kaikella on aikansa. Kun minä olen poissa, hautaa minut niityn laidalle ja palaa kotiisi. Kaiken opetin minkä tiesin. Minä elin auttaen metsää, sinä elä auttaen ihmisiä.
Ukon kuoltua Sirkku haudasi hänet, itki vielä hetken ja lähti sitten kohti kotikylää. Sillävälin Tuulikki ja Pirjo olivat kumpikin menneet naimisiin vieläpä saman perheen poikien kanssa, ja nyt asuivat isossa talossa yhdessä. Olivat todella iloisia nähdessään Sirkun paluumuuttaneen elossa ja terveenä! He antoivat Sirkulle oman huoneen, ja Sirkku asettui asumaan kanssaan. Hän auttoi sisaruksia ahkerasti: tiesi miten pelto lannoitetaan, miten lehmät parannetaan, miten rikkaruohot kitketään ja milloin sato saadaan poikkeuksellisen hyväksi kaiken mitä metsäukolta oli oppinut. Talo pysyi terveenä, eläimet elinvoimaisina ja vilja kasvoi komeasti. Elämästä tuli iloista.
Kyläläiset saivat pian kuulla Sirkun kyvyistä ja ohjeista. Moni tuli pyytämään apua, eikä Sirkku kieltänyt ketään eikä ottanut maksua: joku toi kananmunia, toinen villasukat köyhimmiltä ei ottanut mitään.
Kylässä asui myös vanha noitanainen, nimeltään Marjatta-Kierto, jonka osaamista kyllä arvostettiin mutta häntä vähän pelättiin, sillä hänen apunsa oli usein kovan hinnan takana. Kun Sirkku alkoi auttaa ihmisiä, kyläläiset kääntyivät enemmän hänen puoleensa ja alkoivat kiertää Marjatan tuvan toiselta reunalta. Marjatta suuttui ja alkoi miettiä juonia.
Lopulta Marjatta tuli Sirkun luo:
Päivää Sirkku-kulta, tuleepa sinulta apu tarpeeseen!
Päivää, Marjatta-mummo, vastasi Sirkku lempeästi.
Tulin avunpyyntöön. Kättä kolottaa, en saa mitään tehtyä.
Sirkku pyysi istumaan ja tunnusteli vanhan naisen kättä.
Onko varmasti tämä käsi? Anna kun katson toistakin.
Tämä se on! Kipu on kova, en saa nukuttua enkä syötyä.
Sirkku mietti.
En löydä kädestä vaivaa, mummo.
Eikö vai! No, kai jutustelu kanssasi helpotti. Kiitos Sirkku, otahan tässä lahjaksi peili minulta nuoret neidot kyllä peilejä tarvitsevat!
Kiitos, mummo. Olkoon kaikki hyvin, niin kuin sanatkin sanot.
Mutta Marjatta olikin noitunut peilin…
Aikaa kului ja Sirkulta alkoi katoamaan kumara ryhti. Ihmiset kummastelivat: selkä suoristui, jalka ei enää ontunut. Sirkku hymyili peilille, jonka oli saanut Marjatalta, ja iloitsi.
Mutta Marjatta huomasi, ettei hänen taikansa tepsinyt. Hän tuli uudestaan nyt valitti selkää ja heikkoja jalkoja. Pian sairastui todella, itse itselleen kutsumaankin pahaa!
Sirkku antoi yrttejä ja ohjeet, miten niitä käyttää, mutta Marjatta kiitteli lahjoilla: nyt komealla luukammalla.
Tukkasihan sitä täytyy helliä, siksipä sie saat tämän!
Kiitosta vaan, Marjatta, oikein olet antelias. Kaikki hyvä sana olkoon totta niin kuin sanot.
Aika kului, ja Sirkku sen kun kaunistui: kasvot saivat väriä, hiukset paksuuntuivat, ja olemus vahvistui. Marjatta taas rupesi riutumaan: kädet kutistuivat, selkä meni lysyyn eikä jalat kantaneet. Hän jäi vuoteenomaksi, voivotteli.
Siskot Tuulikki ja Pirjo yrittivät estää Sirkun menemästä Marjatan luo: Älä mene, hän on pahantahtoinen noita älä sekaannu pahoihin asioihin!
Älkää murehtiko! Aamu iltaa viisaampi, Sirkku totesi.
Aamulla Sirkku peseytyi kirkkaalla lähdevedellä, puki uuden mekkonsa ja keräsi koriin tuomisia villihunajaa, omenoita ja parantavia yrttejä.
Kun siskot Sirkun näkivät, eivät meinanneet uskoa silmiään: Voi että olet kaunis ihan kuin uusi ihminen!
Sirkku meni Marjatan tuvan portille, mutta kun hän koski porttiin, se napsahti kiinni eikä suostunut aukenemaan.
Marjatta-mummo! Päästä minua sisään, en saa porttia auki!
Sisältä kuului kummia kolinoita kuin moni olisi touhunnut ja riidellyt. Tulipesässä kolisi, ja oudot äänet huusivat: Älä päästä sisään! Mikään kirous ei Sirkkuun pure, paha sana kääntyy hyväksi!
Sirkku rukoili: Olethan kunnossa, Marjatta-mummo? Tulin käymään, toin tuomisia villihunajaa, omenia ja yrttejä.
Hän kurkisti portin yli ja laski koriin lahjat. Samalla hetkellä Marjatan tuvan savupiipusta ryöpsähti synkkä, musta savu, linnut lensivät pois ja talo musteni sisältä ulos asti. Ihmiset säikähtivät, juoksivat tuomaan vettä, pelkäsivät tulipaloa.
Mutta pian aurinko kurkisti pilven takaa ensimmäinen säde hajotti koko savun tuhkaksi. Talo katosi savun mukana; jäljelle jäi vain mustunut hiilikasa.
Nyt meni Marjatan noituus omaan nilkkaan! summaisivat kyläläiset. Sirkulle ei voinut pahaa tehdä, kaikki paha palasi takaisin!
Sirkku taas kaunistui päivä päivältä. Pian löytyi sulhanenkin samasta kylästä. He elivät sovussa ja onnellisina. Tuulikki ja Pirjo iloitsivat Sirkun puolesta.
Ja sinne, missä Marjatan talo oli ollut ja minne kori jäi, alkoi pian kasvaa vattupensaita enemmän kuin koskaan: marjat olivat makeita ja isoja. Koko kylä kulki siellä keräämässä, eikä enää kukaan pelännyt sitä paikkaa. Sanotaan, että niin paljon poimittiin vadelmia, että kylä sai nimekseen Vattula.
Ja niin loppui Sirkun tarina mutta kylistä tapaa edelleen, missä on hyvää mieltä, siellä kukoistaa kaikki!
