“Miksi päätit erota?” anoppi kysyi, sillä äänellä kuin olisi oikeus puuttua asiaan. Sanni ei aikonut jäädä asumaan miehensä vanhempien kanssa. Se oli kyllä hänen miehensä, Jari, joka hänet lopulta taivutteli. Jari sanoi, ettei hänen äitinsä kykenisi päästämään pojastaan irti. Kolmekymmentäneljä vuotta vanha mies! Mutta Sanni heltyi miehelle.
“Meillä on erilaiset näkemykset elämästä. Näin käy joskus. Ei olla ensimmäisiä, eikä viimeisiä”, Sanni vastasi, vaikka oikeasti olisi tahtonut sanoa suorat sanat.
Syy erolle? Se, että anoppi soitti Jarille videopuhelun joka päivä tarkistaakseen, miten Sanni pärjäsi. Niinä päivinä kun anoppi ei päässyt kylään. Häissä, kun anoppi onnitteli nuoriparia, hän sanoi suoraan:
“Olen kovin iloinen, että rakas poikani meni vihdoin naimisiin. Toki, olisi voinut valita paremminkin. Mutta näillä mennään. Älä nyt loukkaannu, miniä.”
Ehkä Sannin olisi pitänyt lähteä jo silloin. Anoppi oli kauan haaveillut Sannin lähdöstä, ja teki monta pientä temppua, jotta se tapahtuisi. Mutta Jari ei koskaan puolustanut vaimoaan. Siinä kohtaa, kun Jari ja Sanni ajoivat autolla anopin talon ohi, eikä anoppi päästänyt miniää sisään, Jari pysyi vaiti. Anoppi vaati päästä juttelemaan yksin poikansa kanssa. Sanni sai odottaa pihalla tunnin.
Ja taas, miksi Sanni ei lähtenyt aiemmin? Hän ei osaa sanoa. Mutta nyt hän teki päätöksensä. “Älä aloita taas tuota, ollaan vain eri mieltä. Niin sanotaan elokuvissa. No, sano suoraan, mikä miehessäni mättää. Myönnän kyllä, et ole sellainen miniä kuin olisin toivonut. Ja kun asiat ovat menneet näin, en halua päästää sinua. Sano nyt rehellisesti.”
Sanni hymyili ovelasti. Hän ei tarvinnut anopin lupaa mihinkään. Hän oli tullut tähän taloon vain Jarin vuoksi. Ja syy erolle oli ainoastaan anoppi. “Minä lähden”, Sanni sanoi rauhallisesti. “Et lähde”, anoppi vastasi. “Kuule, ei kiinnosta mitä sanot. Et merkitse minulle mitään”, Sanni sanoi. “Palauta puolet sormuksen hinnasta”, anoppi huusi. “Mitä sanoit?” “Tahdon puolet sormuksen hinnasta takaisin. Siitä, jonka poikani osti sinulle.”
Sanni naurahti. “Siitäkö se jäi kiinni, kun se on ainoa asia, jonka poikasi on eläessään minulle ostanut? Ota vain koko sormus. En minä sitä tarvitse.”
Ja siihen he erosivat. Sanni mietti jälkikäteen, kuinka oli suostunut naimisiin Jarin kanssa. Olihan anoppi näyttänyt todellisen luonteensa jo ennen häitä. Miten Sanni suostui? Sen tietää vain Jumala.
“Minäkin menen naimisiin”, kertoi kerran Sannin työkaveri Helmi. “Ai kenen kanssa?” “No ei pahalla…” “Mahdotonta”, Sanni sanoi, mutta arvasi heti. “Jarin kanssa. Exäsi siis.” “Laskettelet leikkiä? Kyllä sinä tiedät, miten meidän välit päättyivät.” “Tiedänhän minä. Mutta jokainen tilanne on omanlaisensa. Jari on niin huolehtivainen. Ja hänen äitinsä auttaa meitäkin. Toisinaan liiaksikin, mutta ei se mitään.”
“No, minua ei kiinnosta enää. Olen onnellinen, että kaikki on ohi.” “Ai niin, katso tätä sormusta, jonka sain Jarilta. Katso nyt!”
Sanni tiesi täsmälleen, mitä näkisi. Täsmälleen saman sormuksen, jonka Jari oli aikanaan ostanut hänellekin. Eivät edes viitsineet ostaa uutta. Ei siinä ihmettelemistä.
Sormukseen oli kaiverrettu: “Aina yhdessä”. Sanni toivoi, että joku pyyhkisi kaiverruksen pois.
