Kävimme läpi kaikki yksityiskohdat ja päätimme muuttaa yhteen asumaan. Miksi ei? Löysimme ajatuksestamme monta etua:
Olemme yksin. Kuusikymppisenä ei ole enää yhtä helppoa löytää miestä, ja jos on onnea, asumisjärjestelytkin ratkeavat silti. Lapset ja lastenlapset asuvat kaukana. Sukulaisetkin olisivat vain tyytyväisiä, etteivät mummot pääse pitkästymään yksinään. Nuorina asuimme jo kerran saman katon alla. Minulla oli silloin pieni lapsi, mutta pärjäsimme, vaikka molemmilla oli omat luonteensa. Emme ainakaan jäisi toimettomiksi. Siivosimme yhdessä, laitoimme ruokaa ja keksimme kaikenlaisia kulttuuririentoja, jotta emme jumittuisi neljän seinän sisälle.
Taloudellinen vakaus houkutteli. Kulut menisivät puoliksi, ja vuokratulo toisesta asunnosta toisi meille edelleen mukavasti euroja. Pystyisimme jäämään jopa plussan puolelle! Täysin kattava huolenpito: jos toinen sairastuu, apua olisi aina lähellä.
Kaiken kaikkiaan näin yhdessäasumisessa vain hyviä puolia!
Arki.
Ensimmäinen kunnon keskustelu tuli asunnon valinnasta. Kumpikin halusi jäädä omille tutuille nurkilleen, ja molemmilla oli hyvät perustelut. Olin valmis luopumaan omastani, mutta intin silti, ettei ystävä luulisi minun aina antavan periksi.
Seuraava erimielisyys liittyi tavaroiden määrään. Kun lopulta suostuin muuttamaan ystäväni luokse, tämä alkoi huomautella tavaramäärästäni. Kaikkia ei saanut mahtumaan minnekään, ja pelotti jättää niitä vuokra-asuntoon eihän tiedä minkälaisia vuokralaisia tulee vastaan.
Ratkaisimme ongelman vuokraamalla autotallin, jonne vein astioita ja muuta kodin irtainta. Vuokralaiset löytyivät nopeasti, ja sitten alkoi uusi vaihe. Alussa tuntui, että ystäväni rajoitti tekemisiäni. Olin kuin vieras olohuoneessa, mutta lopulta annoin olla.
Yhteiselo ei toiminut, koska emme olleet tasavertaisia. Hän oli tottunut säilyttämään puhdistusaineet tietyssä paikassa, minä toisessa. Piti jatkuvasti kysellä häneltä, koska hän oli talon emäntä.
Sitten kävi ilmi, että meillä oli hyvin erilaiset mieltymykset ruoan suhteen. Vaikenin, luotin ystäväni makuun. Pikkuhiljaa rutiini vei mennessään, enkä enää muistanutkaan entisiä mieltymyksiäni. Toinen seikka nousi vielä pintaan olen todella herkkäuninen, kun taas ystävälläni on tapana nukahtaa televisio päällä. Äänet vaivasivat minua niin, ettei edes korvatulpista ollut aina apua.
Moni hyvä puoli alkoi jäädä miinusten varjoon. Yritimme kestää ja löytää kompromisseja. Sitten tuli se ratkaiseva hetki: huomasin, että ystäväni ärsyyntyi pelkästä läsnäolostani. Tuntui, että tein kaiken hänen ehdoillaan, mutta silti jokin häntä häiritsi.
Sitten hän vain lakkasi puhumasta minulle. Päivä, toinen, viikko Mietin pääni puhki, miten olin häntä loukannut. Sitten en jaksanut enää purskahdin itkuun hänen silmiensä edessä. Ystäväni rupesi myös itkemään ja myönsi, ettei edes tiennyt, miksi hermostui niin kovasti. Tajusin silloin ihmisen pitää saada asua omassa kodissaan ja elää omilla säännöillään. Parempi tavata useammin kuin asua samassa asunnossa.
Irtisanoimme vuokrasopimuksen ja ystävyytemme parani heti.
