Näin vuosien jälkeen muistan yhä sen kummallisen iltapäivän, kun ajoimme Aarnin kanssa Pohjois-Karjalan hiljaisella maantiellä, tiheän metsän keskellä. Oli kosteaa, sumu leijui matalana, ja tie oli oudon autio. Juttelimme rauhallisesti, melkein pohtien, miten mukavaa olisi palata kotiin Joensuuhun lämpimän uunipuurokulhon ääreen.
Juuri kun ehdin ajatella tätä, tapahtui jotakin uskomatonta: valtava karhu syöksähti yllättäen tielle suoraan automme eteen. Aarni joutui iskemään jarrut pohjaan. Auto hytkähti, ja tuntui kuin sydämeni olisi tipahtanut polviin. Karhu jäi vain metrin päähän keulastamme ja nousi takajaloilleen niin suureksi, että sen tumma hahmo peitti lähes kaiken valon.
Katsoin ikkunasta ja näin, miten karhu tuijotti meitä terävästi, liikahtamatta silmiään. Se otti yhden askeleen lähemmäs autoa, aivan rauhallisesti mutta päättäväisesti. Olin varma, että se oli nälkäinen ja aikoisi hyökätä. Oven lukot ja paksut ikkunat eivät siinä hetkessä tuntuneet lainkaan tarpeeksi vahvalta suojalta.
Aarni kytki peruutusvaihteen päälle ja alkoi hitaasti peruuttaa, silmät karhussa kiinni. Molemmille oli selvää, ettei meillä olisi montaakaan mahdollisuutta, jos eläin päättäisi hyökätä. Olin niin kauhuissani, etten edes pystynyt liikkumaan vain tuijotin karhua henkeäni pidätellen.
Samalla hetkellä, kun karhu seisoi paikoillaan, tapahtui jotain, mitä en ollut ikinä kuvitellut: vieressä kasvanut valtava kuusi rysähti suoraan tielle aivan automme viereen. Äänestä päätellen koko metsä tuntui kaatuvan. Vain onnella puu ei osunut autoamme, ja siinä hetkessä tajusin, miten läheltä olimme käyneet.
Karhu hypähti säikähtäneenä, käänsi päänsä ja pinkaisi syvemmälle metsään niin nopeasti, ettei me ehtineet nähdä sitä enää uudelleen. Kaikki hiljeni yhtäkkiä, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Yhä tänäkin päivänä pohdin: oliko karhu aikeissa hyökätä, yrittikö se varoittaa meitä jotenkin, vai pelästyikö se vain meteliä ja pakeni? Yhtä kaikki, se hetki ja varsinkin karhun tuima katse, ovat jääneet minuun loppuiäksi.
