7. kesäkuuta
Tänään keittiössäni tuoksui uunituoreelta perunapiirakalta. Sipaisin viimeiset jauhonrippeet käsistäni ja vilkaisin kelloa kaiken piti olla valmista juuri oikeaan hetkeen. Karjalanpiirakoiden reunoihin tuli juuri sellainen kultainen paisto, josta Lauri aina piti.
Elämäni muuttui, kun Lauri astui ensimmäisen kerran työhaastatteluun pitkä, rauhallinen mies, jonka katseessa oli sanomatonta varmuutta. En ollut ennen kokenut sellaista lämpöä rinnassa. Siitä lähtien koko elämä tuntui järjestyvän uudella tavalla: rakastuminen, häät ja se tunne, että olin viimeinkin löytänyt oman paikkani. Sulauduin Laurin arkeen niin täydellisesti, etten aluksi edes huomannut kadottaneeni itseni.
Kaksi vuotta myöhemmin Lauri pakkasi reppunsa. Hän sanoi, että työmatka Ouluun kestäisi vain kuukauden. Yksi kuukausi venyi vuodeksi. Harvat yhteydenotot olivat etäisiä ja lyhyitä. Silti odotin uskollisesti, selittelin itselleni, yritin uskoa hänen sanojaan. Kaikki murtui hetkessä, kun vanha ystäväni kertoi nähneensä Laurin Helsingissä nainen käsipuolessa, kaupassa yhdessä. Työmatka? Valhetta alusta asti.
Olisin voinut suuttua, syyttää, vaatia selitystä. Mutta en halunnut antaa hänelle sitä iloa. Ja tiesin, että oikea kosto kasvaa hiljaisuudessa.
Vuoden kuluttua puhelin soi. Lauri ilmoitti, että tulee viimein kotiin. Mainitsi puolihuolimattomasti, että kaipaa minun tekemiäni piirakoita.
Tänä iltana Lauri asteli ovesta sisään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän istahti keittiön jakkaralle, heitti jalat ristiin ja katseli ympärilleen kuin koti olisi ollut hänellä hallussa koko ajan.
No, teit sitten ihan oikeita karjalanpiirakoita, hän nyökkäsi.
Otin ne ulos uunista juhlavasti. Lauri nappasi ensimmäisen piirakan, haukkasi suuren palan ja heti hänen iho vaaleni. Katseessa leimahti kauhu, jota hän ei kyennyt kätkemään. Tiesin hänen saaneen rangaistuksensa.
Olin valmistanut taikinan rauhallisesti, samalla tavalla kuin ennenkin. Mutta tänään, yhdessä piirakassa, täytteenä ei enää ollut pelkkää perunaa. Sen sisään olin piilottanut pieniä lasinsiruja.
Kun Lauri haukkasi, hän tajusi heti, että jokin oli pielessä. Hän sylkäisi suupalansa kiireesti, mutta oli jo myöhäistä. Veri täytti hänen suunsa, särky ja kirvely levisivät nopeasti.
Hän piteli pöydänreunasta kiinni ja yritti haukkoa henkeään.
Katsoin häntä rauhallisesti silmiin.
Tämä on kostoni valheistasi ja petturuudestasi, lausuin hiljaisesti. Jos seuraavalla kerralla aiot pettää, muista miltä tämä sattui.
Laurin huulet yritti muodostaa sanoja, mutta ulos pääsi vain käheää ääntä. Hän tavoitteli kännykkää, mutta minä olin jo selkä hänelle päin. Nostin valmiiksi pakatun matkalaukkuni, sonnustauduin takkiin ja astelin ovelle.
En soittanut ambulanssia. En sanonut enää sanaakaan. Suljin ulko-oven takanani ja jätin Laurin keittiööni tuskineen ja muistonsa kanssa, jotka hän kyllä kantaa mukanaan loppuun asti.
Olin vapaa.
