Minä ja vaimoni olemme nyt neljäkymmentäneljävuotiaita. Puolitoista kuukautta sitten meistä tuli jälleen vanhempia. Meillä oli jo viisi poikaa, ja nyt, vihdoin, saimme tyttären!
Suhteemme vaimoni kanssa alkoi jo nuorena, lukioajoilta. Hän synnytti ensimmäisen lapsemme kuusitoistavuotiaana. Se ei vähentänyt rakkauttamme lainkaan, päinvastoin se tiivisti välistämme yhteyttä, ja menimme pian naimisiin.
Omat vanhempani ovat aina tukeneet meitä, ja kun sain tietää kaksikymmenvuotiaana, että odotamme toista lasta, kaikki olivat todella iloisia.
Eräänä päivänä äitini sanoi, että hän olisi itsekin toivonut ainakin kahta lasta, mutta hän ja isäni eivät saaneet kuin yhden, joten heistä oli mukavaa huolehtia lapsenlapsistaan.
Isyys ei ole aina helppoa välillä on pelottavia hetkiä, kun lapset sairastuvat ja välillä surullisia ja huvittaviakin hetkiä, kuten perheriitojen jälkeen. Silti mikään ei vähennä rakkauttani lapsiani ja vaimoani kohtaan. Olen sitä mieltä, että jos meillä on mahdollisuus saada lapsia, meidän kannattaa tuoda heidät tähän maailmaan. Vaimoni ja minä olemme onnellisia, eikä meillä ole aikomusta lopettaa haluamme vielä enemmän lapsia.
Onko tämä mielestänne oikea ajatus? Elämä Suomessa opettaa, että perheen voima on yhteisössä ja rakkaudessa, ja jokainen lapsi rikastuttaa matkaa olipa perhe minkä kokoinen tahansa, yhteys ja huolenpito muodostavat elämän tärkeimmän pääoman.
