Olin vasta kolmevuotias, kun meitä oli jäljellä enää minä ja isäni. En koskaan nähnyt äitiäni kasvamassa hän oli kuin sumuun kadonnut, valinnut vieraan miehen perheensä sijaan. Isäni ei koskaan ryhtynyt rakentamaan uutta perhettä, vaan omisti elämänsä siihen, että kasvatti minut, ainoan poikansa, milloin hiljaisuuden, milloin satamasaarten tuulten keskellä.
Ajan virratessa sain kunnollisen koulutuksen ja myöhemmin avioiduin. Kun tuli aika miettiä uuden vaimoni, Satu-nimisen naisen, kanssa kotiasiota, kaikki tuntui oudon sumuiselta, kuin olisimme soutaneet kaislikossa, jossa rantaa ei näkynyt. Isälläni oli suuri talo pienessä suomalaisessa kylässä riittävästi tilaa, mutta elämä työpaikkojen vuoksi kaupungissa veti meitä puoleensa kuin näkymätön joki. Isä ehdotti, että myisimme maalaistalon ja ostaisimme pienen asunnon kaupungista, ja niin teimme, keräten kolikot euroista euroihin, kotoisan ahtauden keskelle.
Aikaa kului, ja perheemme kasvoi esikoispoikamme syntymän myötä. Isäni oli arvaamattoman tärkeä apu lapsen hoidossa; vuorotellen kanssani ja Satu-vaimoni kanssa hän keinutti ja rauhoitteli lasta, kuin olisi itsekin ollut nuori. Minä kävin töissä, Satu pyöritti kotia, ja sopusointu leijaili ympärillämme kuin pajunlentohaituvat kevättuulessa.
Jokin muuttui, kun kuulimme, että Satu odotti taas lasta. Pieni kaksi huoneen kerrostaloasunto alkoi kutistua ympärillämme kuten ahdistava uni seinät lähestyivät ja ilma tiivistyi. Otin lisätöitä, yritin keksiä keinoja saada lisää euroja, etsin uusia ratkaisuja, joilla raivata tilaa elämälle.
Eräänä iltana, kotiin palatessani, kaikki vaikutti oudon vääristyneeltä kuin olisimme kokoontuneet pöydän ääreen sumun keskellä, eikä isääni näkynyt missään. Huoleni kasvoi, sydän kuroutui kasaan kuin jäähän jäänyt pajunkissa. Satu kertoi hänen lähteneen kävelylle, mutta yön hiipiessä ja isän viipyessä huoleni muuttui ahdistukseksi.
Lopulta totuus paljastui kuin oudossa unessa: Satu ja isäni olivat riidelleet. Ehkä raskaus sai sanat vääntymään teräviksi. Ahtaus ja vaatimukset olivat nostattaneet pinnan alla kuplineen levottomuuden. Satu oli sanonut, että isän läsnäolo tuntui turhalta. Mieleni leimahti kuin ukkospilvi, ja syöksyin ulos ajoin läpi märän kadun, etsin isääni puistosta kuin vaeltavaa varjoa.
Näin hänet lopulta penkillä, kasvot kuin aamuauringon jälkeiset jääkiteet, kyyneleet poskilla. Ensimmäistä kertaa näin isäni särkyvän. Polvistuin hänen eteensä, pyysin anteeksi: “Anna anteeksi, isä. Anna Satulle anteeksi. Hän ei tajunnut sanojensa painoa.” Tunnin kuluttua palasimme kotiin. Isä sulkeutui huoneeseensa, suru rinnassaan painavana kuin sumuinen järvi.
Keskustelin Satun kanssa. Jos tämä toistuisi, hänen olisi ehkä mentävä, vaikka odotti lasta pitää tehdä tilaa perheelle kuin kevät sulattaa jäätä järvestä. Meidän on löydettävä harmonia ja tila, jossa kaikki voivat hengittää, vaikka jatkaisimme unta, jossa kodit kutistuvat ja sanat karkottavat varjoja.
