Olen ollut naimisissa mieheni kanssa seitsemän vuotta. Elämämme on ollut oikeastaan aika hyvää enemmänkin kuin hyvää, olemme olleet onnellisia. Mieheni työskentelee liike-elämässä, ja itse olen tehnyt töitä enemmänkin huvikseni kuin tarpeen vuoksi. Silti, kaikki nämä vuodet olemme olleet lapsettomia.
Kerran mieheni järjesti meille kuukauden mittaisen loman ulkomailla, ylellisessä lomakohteessa. Olin aivan innoissani! Olin jo suunnitellut jokaisen päivän ohjelman ja odotin, että pääsisimme viettämään ihanaa aikaa yhdessä. Muutama päivä ennen lähtöä mieheni kuitenkin kertoi, että edessä olisi kiireellisiä neuvotteluja, jotka voisivat vaikuttaa meidän tulevaisuuteemme, ja ehdotti, että lähtisin yksin matkalle. Olin pettynyt, sillä olin haaveillut tästä yhteisestä lomasta. Hän toivoi, että ottaisin mukaani parhaan ystäväni, etten ainakaan joutuisi pitkästymään.
Ystäväni, Veera, ei ole koskaan päässyt elämässään helpolla. Hänen äitinsä oli useimmiten kadoksissa ja joi liikaa, eikä juuri välittänyt tyttärensä kasvatuksesta. Veera tuli raskaaksi heti lukion jälkeen, ja meni naimisiin nuorena. Hänen avioliittonsa oli kaikkea muuta kuin rauhallinen: puoliso tuli ja meni miten sattui ja riiteli melkein joka kerta. Kun kerroin lomasta, Veera oli valtavan onnellinen ja kiitollinen miehelleni mahdollisuudesta päästä hetkeksi pois arjesta.
Kuukautta myöhemmin, palatessani Suomeen, mieheni tuli minua vastaan Helsinki-Vantaan lentokentälle autolla. Kotona minua odotti ihana, kynttilänvalossa nautittu illallinen, ja sängylle oli ripoteltu ruusun terälehtiä. Kaikki oli täydellistä kuin sadusta.
Kahden viikon kuluttua kotiinpaluusta kerroin miehelleni olevani raskaana. Hän ilahtui sydämestään. Kun sitten alkoi synnytys ja päädyin Naistenklinikalle, Veera juoksi suoraan mieheni luokse ja kertoi hänelle, että olin ollut kuukauden reissussa, ja vihjasi, että lapsi ei ollut hänen. Kun sain tietää tästä, olin aivan rikki kuvittelin, että minut jätetään yksin, että kotiovet olivat suljettuja eikä kukaan tulisi hakemaan synnytyksen jälkeen.
Totuus oli kuitenkin aivan toisenlainen. Mieheni tuli sairaalaan, näki pienen tyttäremme joka ei muistuttanut häntä ulkonäöltään lainkaan mutta hän otti tytön syliinsä ja päätti kasvattaa häntä omanaan. Samana päivänä hän ajoi Veeran talostamme ulos ja sanoi, ettei hänellä ole enää asiaa perheeseemme. Tuo hetki osoitti minulle, kuinka vahva ja lojaali puolisoni lopulta oli.
