Kun olin tavallinen työntekijä, tein töitä kuten kaikki muutkin pienellä palkalla. Silloin kaikki sukulaiseni jostain syystä pitivät minusta, kutsuivat minut jokaiseen juhlaan ja auttoivat, kun apua tarvitsin.
Kyllästyin kuitenkin siihen elämään ja päätin perustaa oman yrityksen alusta asti, vaikka en omistanutkaan alkupääomaa. Vanhempani olivat menehtyneet auto-onnettomuudessa, kun olin 19-vuotias.
Tätini meni uusiin naimisiin varakkaan miehen kanssa. Kuvittelin, ettei avun pyytämisessä olisi ongelmaa että hän auttaisi minua. Olin kuitenkin väärässä.
Tätini sanoi, että oman yrityksen aloittaminen on liian riskialtista eikä siksi halunnut sijoittaa rahojaan siihen. En syytä häntä jos olisin ollut hänen asemassaan, olisin ehkä tehnyt samoin. Se oli hänen päätöksensä, ymmärsin asian enkä loukkaantunut siitä. Pankista ei ollut apua korot olivat valtavat, eikä minulla ollut siihen varaa. Siksi jouduin säästämään jokaisesta asiasta jopa ruoasta, etsimään lisätöitä ja keräämään rahaa omaa yritystä varten.
Pian ajatukseni selkiytyivät. Tiesin jo tarkalleen, millaisen yrityksen halusin, mitä kaikkea sen rakentaminen vaatisi, paljonko tarvitsisin rahaa ja minkä verran minun olisi saatava kokoon aloitusta varten. Olin päättänyt mennä loppuun asti ja olla luovuttamatta. Olinhan haaveillut omasta yrityksestä lapsesta asti, ja nyt minulla oli vähitellen mahdollisuus toteuttaa tuo unelma. Ainoa asia, mikä satutti minua, olivat tätini pilkkaavat kommentit. Aina kun ilmestyin paikalle, hän nauroi ja sanoi kovaan ääneen:
No niin, nyt saapui tärkeä liikemies, meidän oma yrittäjämme. Taitaa olla suuri kunnia, että suostuu istumaan samaan pöytään kanssamme.
Kun lopulta sain oman yritykseni eli toimiston avattua Helsingin keskustaan, kaikki sukulaiseni ottivat minuun yllättäen etäisyyttä erityisesti tämä täti. En antanut periksi. En ollut koskaan ollut yhtä määrätietoinen. Puolentoista vuoden päästä olin jo avannut useamman toimipisteen Helsingissä.
Sitten tätini soitti minulle. Hän kertoi, että hänen poikansa oli menossa opiskelemaan yliopistoon ja tarvitsi apua rahojen ja asunnon kanssa. Toinen avioliitto oli jo päättynyt, ja täti ei löytänyt työtä, jolla pärjäisi. Siksi hän muisti minut uudestaan.
En suostunut auttamaan. Olin juuri laajentamassa toimintaa muihin kaupunkeihin, mikä vaati paljon rahaa, joten hänen poikansa asiat eivät olleet minun prioriteettilistallani. Kun kieltäydyin, täti etääntyi minusta kokonaan, vaikka hän ei ollut pitänyt minuun yhteyttä pitkään aikaan muutenkaan…
Nyt yritykseni ovat laajentuneet toimipisteet ovat avoinna ja liiketoiminta käy hyvin. Tätini poika roikkuu yhä hänen mukana, eikä muut suvussa halua auttaa. Läheisetkin ovat jättäneet hänet yksin.
Siksi ymmärsin lopulta: elämässä tärkeintä on seistä omilla jaloillaan ja uskoa itseensä, vaikka muut eivät uskoisi sinuun. Vaikeudet ovat kasvun paikkoja, eivät esteitä ja rehellisyys sekä sinnikkyys kantavat pidemmälle kuin sukulaissuhteiden varaan laskeminen.
