Luulen, että tämä tilanne aiheuttaa paljon hämmennystä seuraajieni keskuudessa. Häpeän oikeasti omia ajatuksiani. Mutta en voi hillitä itseäni. Heti kun kuvittelen, mitä tulevaisuus tuo meidän perheelle tullessaan, itkettää. Tuntuu kuin vajon johonkin harmaaseen melankoliaan. Olemme olleet naimisissa yli kaksitoista vuotta, molemmat käymme töissä ja meillä on kaksi lasta.
Anoppini on ollut sairaana jo pitkään. Hänellä on nivelrikko ja diabetes. Ylipaino tekee liikkumisesta vaikeaa, portaat ovat kuin liukuhihna toiseen maailmaan. Hän asuu yksin kerrostalossa meren rannalla, missä kalat laulavat öisin lasin takana. Arki on hänelle kuin sumuista pellonlaitaa vaikea löytää polkua. Hän ei oikein jaksa enää huolehtia itsestään, arjen asiat kuten ruoka ja siivous ovat kuin liian suuria kiviä poimittavaksi. Joka viikko minä ja mieheni viemme hänelle ruokakassit, pesemme lattiat, kokkaamme viikon sapuskat ja autamme peseytymisessä. Siitä on tullut perheen outo rituaali, osa unenomaisen tasaista viikkoa. Joskus emme ehdi käydä, kun töissä on kiirettä, mutta aika harvoin.
Rakastan anoppiani aidosti. Hän kasvatti poikansa yksin, teki työtä kuin vanha tammi juurillaan, kantoi huolta ja kaipuuta. Hän ei mennyt enää uusiin naimisiin, vaikka jäi leskeksi jo neljänkymmenenviiden vanhana. Hän auttoi meitä myös rahallisesti hänen avullaan saimme maksettua asuntolainan loppuun. En ikinä voisi kieltäytyä auttamasta häntä. Hän venytti omia haaveitaan meidän puolesta. Silti mieheni kertoi juuri, että joulun jälkeen hänen äitinsä muuttaa meille. Silloin ei tarvitse enää käydä hänen luonaan, hoito helpottuu. Mieheni mielestä elämä kevenee, hän saa olla rauhallisemmin.
Ymmärrän mieheni tunteet, mutta samalla mieleen hiipivät oudot unet, miltä perhe-elämä sitten tuntuu. Meillä on kolmihuoneinen asunto Helsingin reunamilla. Minä ja mieheni nukumme yhdessä pikkuruisessa huoneessa, lapset omissaan. Jos anoppi muuttaa meille, hänen pitää saada toinen lasten huoneista. Lapset alkavat varmasti kiistellä, kumman seinällä saa julisteet roikkua ja kumpi saa pitää muumimukinsa lähempänä sänkyä. Häpeän tunnustaa, mutta alan nähdä anoppini taakkana, kiviriippana kaulassa. Mitä tekisitte tällaisessa tilanteessa? Kirjoittakaa ajatuksenne ehkä löydän niistä polun tästä outoudesta ulos.
