Muistan yhä, kuinka kaikki alkoi; oli 1990-luvun alku, ja elämä Helsingissä ei ollut helppoa. Olin menettänyt aviomieheni, ja kasvattelin tytärtäni, Aino, aivan yksin. Jokainen päivä oli taistelua sain nipin napin laskut maksettua kahdella työllä, ja markat olivat aina kortilla.
Kolmen vuoden jälkeen työpaikkani kollega esitteli minut Ilkka Niemiselle. Hän oli hyvä mies, jolla oli poika edellisestä avioliitostaan, Mikael. Ilkan ero oli tullut, kun hänen entinen vaimonsa ajautui juomisen ja ongelmallisen rahankäytön tielle. Aluksi emme kommunikoineet tiiviisti, mutta pikkuhiljaa lähestyimme, kunnes Ilkka kosikin minua. Epäröin pitkään, mutta ystäväni Leena, joka oli tuntenut Ilkan kauan, vakuutti minut hän sanoi, että Ilkka on luotettava ja töitä pelkäämätön, eikä ryypää. Niin suostuin.
Lapsemme ystävystyivät nopeasti, ja meistä tuli aito perhe. Onni ei kuitenkaan jatkunut pitkään – Ilkka sai yllättäen aivohalvauksen ja kuoli. En ymmärtänyt, miksi elämä antoi minulle näin raskaita haasteita miksi juuri minulle? Eipä siinäkään auttanut surra pitkään; minun täytyi järjestellä Mikaelin huoltajuus, sillä en voinut lähettää häntä lastenkotiin hän kuului meille.
Kolmistaan jatkoimme arkea. Peruskoulun jälkeen Mikael meni ammattikouluun ja auttoi minua kaikessa. Monta kertaa hän haki Ainon koulusta, ettei tyttö joutuisi kiusatuksi. Koin, että meillä oli aina perhe, josta saatoin olla ylpeä.
Eräänä päivänä sain puhelun Ainon koulun terveydenhoitajalta Aino oli sairaana ja vietiin sairaalaan. Jätin kaiken kesken ja ryntäsin hänen luokseen. Lääkäri sanoi, että minusta tulee pian mummo.
Olin hämilläni mitä minun pitäisi tehdä? En huutanut Mikaelille, vaan istuin alas ja keskustelin asiasta rauhassa. Mikael, sinä olet jo aikuinen. Eikö sinulla ollut yhtään ajatuksia seurauksista?
Kyllä, tiesin, mutta luulin ettei se voisi tapahtua niin nopeasti. Tämä oli vain ainutkertainen hetki… En ole halunnut vielä lasta, mutta rakastan Ainoa ja halusin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun se olisi laillisesti mahdollista. Tarjosin heille mahdollisuutta peittää raskaus ja rekisteröidä lapsen omiin nimiini, mutta he halusivat mennä naimisiin ja olla lapsen omat vanhemmat.
Siitä alkoikin kuukausien juoksu virastoissa, jotta sain kaikki tarvittavat paperit ja nuorten avioliitto mahdolliseksi. Alku oli todella raskas: Aino hoiti vauvaa ja minä tein töitä, yötä päivää, jotta heillä olisi ruokaa ja katon pään päällä. Mikaelkaan ei jäänyt toimettomaksi, vaan haki töitä ja auttoi meitä rahallisesti, vaikka vain pienellä summalla. Vasta myöhemmin, kun Mikael valmistui ja löysi vakituisen työn, elämä alkoi lopulta helpottua, ja pystyin elämään tavallista arkea: käydä töissä ja nukkua yöt rauhassa.
Nyt siitä on kulunut 25 vuotta. Aino ja Mikael ovat yhä yhdessä he kiittävät minua siitä, että uskoin heidän rakkauteensa ja annoin heidän rakentaa oman perheensä. Jos olisit minun asemassani, mitä tekisit?
